Ilveshiihto. Nyt. redux
— Paluu pimeyden sydämeen
Lauantai-aamu valkeni kylmään valoon. Kevät antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa… lämpöään. Uinailen olemisen sietämättömässä keveydessä. Mutta kohtalo lähestyy jo, K-paikallisjunan kiireettömällä nopeudella Pasilasta keskustaan. Kyydissään mies (ei Pasilan), joka kantaa raskaita syntejäni edeltä kannettavikseni.
Tämä on se hinta, jonka maksan synneistäni. Sillä minä ansaitsen tulla rangaistuksi, petettyäni Herrani. En suostunut olemaan hänen allaan, en toteuttamaan hänen tahtoaan. Minä en liukunut kuin piti, en pitänyt kun piti. Minä jarrutin, hidastin ja kiemurtelin, potkin vastaan. Koko viimeiset kaksi päivää minä vastustelin Herrani tahtoa, estin häntä etenemästä. Minä olin vino ja kiero, ja nyt minut on Herran käsi suoristavan. Ja se on oikein, siihen minä alistun. Sillä vaikka tekoni ei ollut tahtonikaan mukainen, se oli siltikin minun syyni. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa. Ja Nyt Herra on minua oikeutetusti rankaiseva, “Niinkuin jumalattomia hän kurittaa meitä julkisella paikalla.”
Tämä mies, Jumalan raippa, kiitää raskain askelin kohti Kuninkaanporttia. Mutta ripeästi, ja suorastaan demonisella nopeudella tuo pieni vihreä mies tempoo rautaisen uksen auki ja käy syemmälle salaisuuksien kammiooni. Tunnen uneni tulleen häirityksi… aistin voimakentässä paikallisia disturbaatioita.
En tiedä kuka hän on, mutta hän läsnä unissani. Hänen intohimonsa on suudelma, jota en voi vastustaa. Joka yö hän saapuu luokseni, eikä välillämme tarvita sanoja. Hänen kätensä vain painautuvat vasten kaulaani, sitten minä suljen silmäni ja uinun pois…
Mutta nyt hän tulee vihdoin. Vihdoin hän tulee, ei huomenna vaan nyt! Häntä odottaessa olen jo viettänyt elämäni. Hän tempoo ovet auki ja kietoo sormensa kuin köydet kaulani ympäri, juuri aivan kuin unissani. Hän puristaa minua, hän kuristaa, hän rempoo voimakkailla käsillään minut mukaansa. Minä olen nyt hänen, hänen orjansa, hänen alistettunsa ja omistettunsa. Alistun kohtalolleni ja hänelle, ja hän sitoo minut, tiukaksi paketiksi. Henkeni salpautuu jännityksestä ja odotuksesta…
Ja hän raahaa minut ulos. Aurinko paistaa, ilma on miedon kylmä. Hanki hohkaa vailla tahraa, kaupungin kadut ovat puhtaat. Lumi on peittänyt kaiken saastan piiloon. Mutta ihailuni katkeaa, kun hän ottaa ja viskaa minut keskimääräistä isomman, epäilyttävän DDR-harmaan pakettiauton perään. Sanatta tämä kaikki tapahtuu, ja olen lumoutunut. Kuin Putin, hän vain on ottanut minut ja vienyt.
Jotta himoitsemani nöyryytys olisi täydellinen, hän viskaa päälleni vielä painavan rinkan ja astuu minut… kyytiin ottaneeseen ajoneuvoon yhdessä miesjoukon kanssa. Heidän suuntansa ja aikeensa eivät jätä epäilyksen varaa. Kokka on kohti pimeää hämäläistä metsää, ja suunnitelmana on hiihtää minut totaalisesti puhki ja poikki.
Olen pimeässä. Hytissä tämä all-male panel juonii omiaan. Salatuilla termeillä, tietenkin. He muka puhuvat vain politiikasta, muka vain väittelevät milloin mistäkin kysymyksestä. Mutta kaikki tuo on vain sumuverhoa minua varten. Se ainoa tauko, jonka he ajossa ottavat johtaa vain siihen, että kyytiin nousee yksi raavas karhu (satakuntalainen) lisää, valmiina viemään tuskani entistä pidemmälle.
En haluaisi tämän kyydin loppuvan. Mutta se loppuu. Minut temmataan ulos ja paiskataan maahan. Minua tallotaan kuin tomua, poskeni painetaan vasten karheaa hankea. Suuhuni tungetaan monoa, poskeni pullistuvat raudasta ja verisestä vaahdosta. Ja minä kiemurtelen. Mutta estelyni toimiikin, ja johtaa siihen, että saan levon kidutuksestani. Tai edes piinaavaan pitkityksen. Ehkä minulla leikitään, ehkä minä leikin kohtalolla. Mene ja tiedä! Tiedän vain, että minut painetaan takaisin tuon kidnappauspakun perään, ja olen yhtäkkiä yksin. Aivan yksin. Matkalla taas jonnekin…
Mutta taukoni ei kestä kauaa. Tie vie minut syvälle Hämäläiseen maisemaan, keskelle kumpuilevia, hangen haarniskoimia peltoja. Siellä eteeni levitetään ämpärikaupalla herkkuja (ja joitain vähemmän mielenkiintoisia makuja). Viilentyvä konepelti päästää ilmaan viimeiset höyrynsä, kuin syntisen rukoukset (joka päästää ilmansa taivaalle ylimielisyyttään), joilla toivotaan nopeaa (pientä) kuolemaa. Mieleeni muistuu vain laulun sanat: “Mutta rukous on kuin mutinaa tuulessa, ei sitä kukaan kuule ja jos jostain joskus löytyy jumala, ei se lapsekseen, kuvakseen minua tunnista.”
Sillä hän saapuu jo kumpujen takaa, pinkeissä suksissaan, sieltä saapuu Jumalan raippa. Hän kiskaisee suksensa irti, kuin siivet perhoselta, ja ottaa minut kouriinsa. Hän pakottaa minut jalkojensa alle, hän vääntää nuo inhat kuolaimet kieleni kannoiksi. Niin olen nyt jälleen sidottu häneen, hänen tahtoonsa ja tiehensä. Tunnen jo, kuinka kyyneleet alkavat virrata pitkin poskiani, ja poskilla tarkoitan kivien ruville karhimia pakaroitani, joiden päällä joudun nyt liukumaan koko tuo massa ikeenäni.
Ja hän vie minut totisesti seikkailulle. Pelto vaihtuu metsään, ja metsä vaihtuu jo järven jääksi. Kestäväksi, mutta voi kuinka viiltäväksi. Niin polttavaa on jää, kun se leikkaa minua. Ja kyyneleeni vain jäätyvät tuulen puhaltaessa kuin ydinpommin jäljiltä teräviksi okaiksi, jotka pureutuvat edelleen syvälle vakoihini. Jälki on kuin ruoskalla lyötyä. Ja jää vain jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu; kivuliaana, kuin subimainos…
Mutta kaikki pahakin loppuu aikanaan. Minulle helpotusta soi jään vaihtuminen pehmeäksi rantalumeksi. Ja tuo lumi pikkuhiljaa metsätien hennoksi puuteriksi, joka vaivoin kätki kumien arvet Äiti maassa. Mutta tiekin päättyy ennen pitkää, juuri ennen kuin ehdin huutaa viimeisen vaikerrukseni vapautuessani elon piinasta rankaisijani alla. Ja tämä matkan ennenaikainen päätös tuo minullekin hetken armoa, sillä taas minut tungetaan kelmeänharmaan vakoojapakun takapuoleen ylhäältä & alhaalta tiukasti sidottuna.
Hetken ehdin hengähtää, koota ajatukseni. Tie on lyhyt, mutta latu pitkä. Jos sitä edes on. Kipurajani on ylitetty jo kilometrejä sitten. Nyt on jäljellä enää (pikku) kuolemaan valmistava nautinto, ikuisuuden varmuutta ennakoiva tyyneys. Olen astumassa nirvanaan. Tunteeni sekoittuvat eräänlaiseksi Tukholma-syndroomaksi, joka sitoo minut rakkauden ja kivun köysin alistajaani. Kiduttajastani on tulossa vapahtajani. Enkä tiedä enää, pelätäkö vaiko toivoa loppua…
Mutta matkamme ei ole lopussa, ja uudestaan käymme hämäläisiä härkäteitä pitkin pihasta toiseen, pusikosta kolmanteen. Päälläni painavat liha ja varusteet syöpyvät pintaani syviksi uurteiksi, ja luiston ollessa jäänyt jonnekin järven jään pintaan on jokainen työntö kuivana, paljaalla raastava minua syvemmältä ja syvemmältä. En tiedä kauanko jaksan tajuissani tätä enää. Mutta tuskin alistajanikaan, sillä viimein koittaa taas tuo tuttu näky, huoltoauto, jonka kyydissä jälleen keinun horkkaiseen uneen samalla kun tuo kyytiläisjoukko taas puhuu politiikkaa, tällä kertaa ABC-pizzalla poskiaan lommottaen.
Tauko on pitkä, ja viimein herättää minut haavojeni kanssa yhtä ulvova tuuli. “Todellisuus! On hetkittäin piinaa! Ilman hauskaakin voi olla viinaa.” Kävi nimittäin niin, että kaappaajieni pakettiauto ajautui ojaan jumiin, ja minun golgatani katkesi sillä erää siihen, kuinka tuo mieslauma epätoivoissaan yritti lihallaan alistaa terästä. Mutta teräs ei taipunut, vain kumi paloi kylmässä illassa. Pelastaja saapui valkealla traktorilla, ja antoi sellaista vetoapua, jota ei saa hevoseltakaan. Saipa traktorilla ratsastanut ritarikin lopuksi vetoapua rommilta, ja niinhän se menee, että miestä ajaa aina jokin miestä väkevämpi, olkoon se nainen tai viini.
Niin, usein on elämämme osa kietoutua toistemme luomiin ja kudelmiin tavoilla, joita ei Jumalakaan tunne. Yhden tarinan loppu onkin toisen tarinan alku. Meidän lyhyt kohtaamisemme oli ohi kuin lumihiutaleen elo taivaan ja loskan välillä. Siinä hetkessä tiemme kohtasivat, ja kaikki mitä meitä yhdisti, sen jaoimme. Olimme heimolaisia, samaa Hämeen kantaa, samaa kieltä puhuvia, samoin aikein ja toivoin tuntevia. Mutta kun vain automme perävalot himmenivät, loppui yhteinen taipaleemme. Meidän kirjaamme he toivat vain yhden luvun, me heidän; kohtaamisemme oli ainutlaatuinen, eikä tuo hetki tule koskaan missään enää toistumaan. Mutta tuota lukua kannamme koko lopputarinamme, ja he samaten. Miten heidän kirjansa jatkuukaan? Pirtissä rommia naukkaillen läpi yön? Pääsimmekö viitteisiin, entä hakemistoon? Kaivanko muistomme elää? Mitkä omituiset, kapeat tiet lopulta tuovat ja erottavat ihmiselä(i)miä. Kuinka hennosti lankamme lopulta yhteenliittyvät, ja siltikin mikä vahvuus onkaan yhteisessä kudelmassamme. Joka uhraa edes hetken tälle ajatukselle, ei voi kuin ihmetellä tätä kaikkea.
Mutta kaikki tämä pimenevän illan täyte tarkoitti, etten saavuttanut sitä vapahdusta, jota odotin. Ja puute jäi piinaamaan minua. Vaikka lupaava oli lopun alku, kun auto taas hyytyi hyperavaruuslumimyrskyssä tielle ennen viimeistä mäkeä, saatiin se tuostakin ylös avuliaan, yllättävästi saapuneen Han Solon avulla, joka tiesi seudun kuin oman chewbaccansa. Hänen otteensa oli erilainen, mutta hurmaava yhtä kaikki. Silkkisen hellästi hän ratsasti, kevyesti keppiä ykköseen sujauttaen saattoi ulvovan moottorin kiihkoon, joka vakaasti kohosi liukkailla teillä huipulle saakka. Ei pakottaen, ei käskien, vaan ohjaten sanatta katseillaan ja kosketuksillaan. Niin päättyi yön laskeutuessa ensimmäinen päivä erämökin eteisen lämpöön, ja minä nukahdin vihdoin valuvana sulavaa lunta yöhön miesjoukkion puhuessa lisää politiikkaa keskenään saunan kiihkottaessa heidät keskenään syntiin saunassa, joka synkkä yö ja pimeä metsä salasi kaikilta muilta paitsi asianomaisilta.
Mutta aamukin valkeni, kuten se on yhä tähän päivään mennessä järkähtämättömästi mutta ei kuitenkaan loogisen välttämättömästi tehnyt. Odotin tuskaa ja nöyryytystä, mutta sen sijaan sainkin suudelmia, sillä Mestari otti ja puhdisti minut, päästä varpaisiin hän katsoi, että hohdin kilpaa kera hankien. Ja hän kuori minut, ajeli paljaaksi ja puhtaaksi, posliiniseksi. Koin vastustamatonta halua kiittää häntä, palkita hänet. Kaikista maailman suksista minä sain osakseni sellaisen huolen. Herrani sai minut kuumenemaan hetkessä tulikuumalla raudallaan, jonka jälkeen hän valeli minut, kuin kynttilää sulattaen liukkaaksi ja valmiiksi liukumaan pitkän päivän iltaan.
Ja pitkän päivän iltaan lähdimmekin. Tuuli tuiversi ja toi Hämeen erämaasta huudon vaienneen… “Uli uli uli uli uhhuhhuh” Huutoa saatteli valkoinen massa, joka paiskautui vasten kasvojani kuin Herran sylki. Normaalikielessä sitä kai kuitenkin lumeksi kutsutaan. Mutta maku… maku oli katkera, kuin ripauksella suolaa, joka poltteli haavojani. Sillä alistajani antoi kyntää minulla pitkin metsää. Ladun en ollut vanki, vaan umpihangen, sillä vaikka kuinka vikuroin Herrani ikeen alla, nyrjäyttelin nilkkaa puolelta toiselle, heittelehdin ja väännehdin, en saanut orjuuden iettä yltäni. Olin maan ja ihmisen välissä. Mutta juuri ennen katkeamispistettäni Herrani nosti minut käsivarsilleen, hän kantoi minut yli esteiden, saatteli virvoittaville vesille (huoltoauto), vapahti tuskasta. Oliko hän hyvä vai paha? Vapahtaako hän elämästä vai kuolemasta? Kivusta vai nautinnosta?
Mutta näitä kysymyksiä joutaisin pohtia pian yksin kosteassa, sillä tuo kohtalon välikappale armoitta vaihtoi minut parempaan. Käytettyään minua tahtonsa mukaan hän totesi minut köykäiseksi ja hylkäsi, noin vain, kuin olisin ollut menneen talven lunta. Jätti, vaihtoi parempaan. Ja minä sain taas virua peräkontissa, yksin ajatuksineni. Miksen kelvannut? Mitä olisin voinut tehdä paremmin. Vai pelastuinko? Ja jos pelastuin, miksi koin nyt niin armotonta tuskaa? Eikö hän enää välittänytkään minusta? Luulin että välillämme oli koston vahva side, mutta nyt maailmani murtui. Vai sekö olikin hänen tarkoituksensa. En saanut lepoa ajatuksiltani, eikä liioin minua lohduttanut kaunis Hämeen maisema, joka ohitsein humisi talvisessa hunnussaan. Näin metsäteitä, näin kaupunkia. Ja juuri kun olin murtunut ja riutumassa tyhjyyteen, hän koski minuun jälleen pimeästä…
Oli viimeisen etapin aika. Lähdön läheisyys sai minut hulluuteen ja laulamaan mielessäni kansainvälistä: tää on viimeinen… Ja viimeinen matka vei kuin veikin metsään, syvemmälle syvyyksiin. Kärsimykseni kasvoi kiihkoni kanssa, juoksin kisaa itse kuolemaa vastaan. Tai jopa hänen kanssaan. Laskut olivat aina suuremmat kuin nousut. Elämä oli loppusuoralla. Alaspäin. Viimeinen mäki, viimeinen hetki. Pupilli laajenee ohi luomesta. Suonissa virtaa kemikaalicocktail, joka on suurimmassa osassa maailmaa kielletty. Hetken ajan velat ovat saatavia, sitten huomaankin makaavani Herrani päällä En ole varma mitä tapahtui, mutta ummistan silmäni, ja annan unen kantaa minut Elysiumiin (takakonttiin). Se on ohi, se on täytetty.
τετέλεσται.
τετέλεσμαι.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Vanhan antiikinaikaisen sanonnan mukaan vain terveessä ruumiissa voi piillä terve sielu. Toisen ja huomattavasti vähemmän tunnetun sanonnan mukaan taas “emme suinkaan ole fyysisiä olentoja, jotka kokevat hengellisyyttä, vaan henkisiä olentoja, jotka kokevat fyysisyyttä”. Niin tai näin, yhteistä näille molemmille lausunnoille on sen perustavanlaatuisen yhteyden ja olemassaolon luonteen vahvistaminen, joka on koko ihmiskunnan henkisen historian läpi (hyvinvoinnin) kantava ajatus: dualismi, ennen kaikkea hengen ja ruumiin välillä.
On mielenkiintoinen, mutta tähän turhankin laaja kysymys vastattavaksi, onko todellisuus esitetyn kaltainen; on triviaalia todeta, että tällainen selitys on ontologisesta perustastaan huolimatta kelpo apu ilmiöiden selittämisessä ja maailman jäsentämisessä. Usein valhe luo hyvän hyllyn, johon sijoittaa maailman sekavat faktat. Tai asettaa sopivat raamit, joilla kehystää järkevä kuva maailmasta. Toisin sanoen, jotta maailmasta saisi jotain järkeä, se pitää selittää joillain heuristisilla yksinkertaistuksilla. Yksi tällainen kätevä yksinkertaistus on edellä mainittu dualismi. Joten käytetään sitä.
Kuten sanottu, läpi ihmiskunnan historian dualismi onkin ollut annettu. Siis itsestäänselvyys, joka on vasta modernina aikana tullut kyseenalaistetuksi. Tosin sitäkin tehokkaammin. Mutta vaikka se on hiipien takaisin tulemassa, en oikein sanoisi sen olevan vielä ihan sitä, mitä se ennen oli.
Yksi tällainen, ja ehkä modernein, dualistinen prinsiippi, jota on tarjoilty selitysmalliksi maailmalle, löytyy Sigmund Freudilta. Koska Wikipedia osaa selittää asian paremmin kuin minä, lainaan tuntematonta kirjoittajaa:
Sigmund Freudin alkuperäisen määritelmän mukaan vietti (saks. Trieb) on ruumiin ja psyyken rajalle sijoittuva toiminnallinen käsite. Vietti edustaa psyykelle ruumiillista ärsykettä (saks. Reiz), joka vaatii tietyn määrän psyykkistä työtä. Freud esitti, että viettiin sisältyy paine, päämäärä (tyydytys), kohde (objekti, se minkä avulla päämäärä saavutetaan) ja alkulähde (ruumiin biokemialliset prosessit). Hän esitti kaksi kantaviettiä (saks. Urtrieb), joiden piiriin muut sisältyvät: ego- eli itsesäilytysvietti ja sukuvietti. Myöhemmin hän muutti jaottelua niin että kantaviettejä olisivat eros ja aggressio- eli kuolemanvietti (Thanatos, toim. huom.).
Freud siis näki dualiikkaa ei hengen ja ruumiin, vaan elämän ja kuoleman välillä. Kaksi perustavaa viettivoimaa jotka vaikuttavat alitajunnassamme (Id): Eros (luominen, elämänvietti) ja thanatos (tuhoaminen, kuolemanvietti). Nämä kaksi ajavat meitä alati luomaan ja lisääntymään, ja sitten vain hävittämään ja tuhoamaan muita ja lopulta itsemme.
Ovatko kaikki dualiikat pohjimmiltaan saman asian kaksi eri puolta? Vai pitäisikö meidän puhua jo tetralismista? Mutta en usko niin. Voinen nimittäin esittää, että toisinaan nämä kaikki esiityvät yhdessä ja samassa…
On nimittäin yksi asia, jossa sekä tämä hengen ja ruumiin side että kahden vietin esiintyminen on niin vahva, ettei se koskaan murtunut: liikunta. Liikunta on sodan korvike, mutta myös sukukyvykkyyden äärimmäistä ilmentämistä. Siinä testataan sekä henkeä että ruumista äärirajoillaan. Jo ammoisista ajoista liikunta ja urheilu on estetisoitu eroottisesti. Voisi jopa sanoa toisin päin, että itse asiassa erotisaatio on vain urheilun estetisointia (lihakset, muodot, nuoruus ja huippukunto). Muna vai kana, näin puujalkasoidakseni. Esimerkiksi antiikin aikoina nuorille miehille, toisinaan naisillekin, sopi urheilla alasti gymnasionissa. Aristofaneen komediassa pilvet (1010-1019) on kuvattu kahta tällaista nuorisojoukkoa, joiden argumenttien paremmuus näkyy jo heidän kauneudestaan. Sokrateen johtamilla “ajattelijoilla” oli “heikot rintalihakset, haalea iho, kapeat hartiat, iso kieli, pienet pakarat ja pitkä penis”, kun taas urheilijanuorukaisten joukkueessa pojilla oli “revityt rintalihakset, hehkuva iho, leveät hartiat, pieni kieli, isot pakarat ja pieni penis”. Luonnollisesti urheilijanuorukaisten väittelytaito logiikan saralla oli myös paljon parempaa! Siis jo antiikin aikana nähtiin yhteys urheilullisuuden, henkisyyden, seksikkyyden ja kuolemnakin välillä (olympialaisissa ei ollut harvinaista, että häviäjä hävisi oikeasti, etenkin aikansa vapaapainissa eli pankrationissa).
Jos tällainen yhteys on, ja olettakaamme että sellainen on, koska silloin maailma olisi vain jotenkin kauniimpi, niin… Käyvätkö nämä käsi kädessä? Voiko henkisyyttä syntyä vain eroottisuuden ollessa läsnä? Tekeekö kauneus oikeaksi? Voisimmeko tehdä maailmasta henkisemmän esim. lisäämällä seksiä (erosta) siihen? Jos vaikka kertoisimme hiihtoretken eroottisin sävyin, toisiko se lisää henkisyyttä tarinalle? Ja kääntäen, jos seksi (eros) vähenee, eikö tämän pitäisi näkyä maailman turmeluksena ja maallistumisena?
Me kaikki tiedämme, että seksi on (tai ainakin kuuluisi olla) ennen kaikkea sielujen yhteyttä ja harmoniaa. Ja kun tilastot osoittavat, että seksi on huolestuttavaa tahtia vähentynyt yhteiskunnassamme sitä mukaa, kun seksualisaatio/sekularisaatio on kasvanut! Kertooko tämä tosiaan meidän olevan menettämässä viimeiset rippeet hengellisyydestämme? Jos vuosien 2016 ja 2018 välisenä aikana 31 % miehistä ja 19 % naisista (otanta n. 10 000, keski-ikä n. 31 v.) ei ollut harrastanut seksiä vuoden aikana — voitaneen sanoa, että seksuaalinen vallankumous on mennyt suorastaan samaa rataa mitä kommunismikin, eli kaikki harvalukuisen puolue-eliitin puolesta.
Huolestuttavinta on kuitenkin, mikä tähän voisi olla syynä. Eli henkisen yhteyden katoaminen. Jos seksi on vähentynyt tosiaan siitä syystä, ettei tuota yhteyttä muihin enää löydetä, on yhteiskunnan balkanisaatio päässyt loppuunsa. Olemme kaikki enää vain yksilöitä, yksinäisiä yhteiskunta-atomeja, vailla yhteyttä toisiimme, täysin globalisaation voimien armoilla; kuluttajakarjaa, joka märehtii huolia ja vapauttaa pahaa oloa.
Ja tutkimusten mukaan näin näyttäisi olevan. Mutta, sen sijaan että syyttäisimme (vain) Tinderiä, alfoja, maahanmuuttajia, sukupuoliroolien ja yhteiskunnan muutosta tai Pareton periaatetta, syy voikin olla taloudessa, taukit! Nykyään on niin kiire ja työ opiskella, valmistua ja sitten muuttaa pahvilaatikkoon, sillä asuntomarkkinat ovat hinnoitelleet nuoret ulos, ettei seksille jää enää aikaa. Mutta voihan olla myös, että sitä mukaa kuin henkisyys katoaa eli sekularisaatio etenee, myös ruumiiillisuus kuolee, väestö lihoo ja harrastaa vähemmän seksiä, kuten aiemmin jo havaittiin, niin Suomessa kuin maailmallakin. Jälleen kerran, muna vai kana…
Asiaa ei tietenkään auta kristinuskon ajama seksin satanisaatio. En tiedä, onko seksi peiton alla hyväksyttävämpää juurikin koska tällöin Jumala ei näe sitä tapahtuvan, mutta kautta koko historiamme seksiä on pidetty pannassa. Mikä nyt on hienoinen sääli. Kun nyt kerta jumala on kuulemma tapettu, olisiko aika tappaa saatanakin? Kuitenkin, jopa kristinuskon ollessa valloilla vaikuttaisi eros olleen enemmän vallalla kuin nykypäivänä.
Sillä kaiken tämän demonisaation myötä menetämme kaiken sen hyvän, mitä tämä evoluution lahja meille voisi suoda. Tarkastellaanpa läheissiä sukulaisiamme, bonoboita:
“Eläintarhoissa bonoboja ei paljoa nähdä, koska ne rakastelevat päivittäin niin paljon, että sitä pidetään lasten silmille sopimattomana. Bonobo-apinoilla valta on naarailla. Yhdyskunnat ovat erittäin suvaitsevia, eikä vakavaa väkivaltaa juuri esiinny. Bonobot ratkovat kiistojaan seksillä.”
Mutta tämähän kuulostaa aivan utopialta. Ei siis ihme että kirkko kielsi sen, yksinoikeus paratiisiin on kallista valuuttaa. Ehkä meidän olisi syytä harkita hyvinkin isoa hyppäystä taaksepäin, suorastaan devoluutiota. Voisiko olla niin, että seksin kokonaisvaltainen demoralisaatio/desatanisaatio ja yhteiskunnan deseksualisaatio puolestaan johtaisikin tuon kuuluisan henkisen yhteyden paluuseen keskuuteemme —palautumiseen bonobojen harmoniseen yhteiskuntaan. Siellä Eros suo rauhan ja harmonian, onnellisuudenkin? Ainakin henkisyyttä, jota meiltä apinoilta näyttäisi puuttuvan…
On olemassa kuitenkin eräs toinen apinalaji, jossa valta on muutamilla uroksilla. Yhdyskunnat ovat erittäin suvaitsemattomia, ja vakavaa väkivaltaa esiintyy jopa ryhmän sisällä. Yhteisöt ovat hierarkkisia, jatkuva kilpailu yksilöiden kesken äityy usein tappavaksi. Alueesta pidetään tarkkaa kiinni ja vieraat pääsääntöisesti tapetaan. Ei, kyse ei ole ihmisistä, kyse on simpansseista. Mutta ihmisilläkin on samanlaisia viitteitä. Kuten sanonta kuuluu, kilpailun kiristyessä se myös rumenee. When the tough get going, the going gets tough.
Simpansseiksi emme siis halua, ja bonoboita emme ole. Kai meidän pitää tyytyä ihmisyyteen…
Kuitenkin, ihmisurosten tendenssi kilpailla verisesti naaraista, yhdistettynä naaraille tyypilliseen hypergamiaan, joka poikkeuksetta jättää osan uroksista kumppanitta, kääntyy tavanomaisemmalle suomelle sanalla sota. On useasti ja tieteellisestikin havaittu, että suurentuneet nuorten miesten ikäluokat ovat riskitekijä väkivaltaisissa konflikteissa. Näyttäisi siis siltä, että Eroksen takana seuraakin tiivisti Thanatos, kuolema…
Ehkä olemme jossain määrin simpanssien ja bonobojen välimaastosta. Ja eroavaisuudet korostuvat dualistisesti sukupuolten välillä. Naiset ovat fluideja, pitävät seksiä sosiaalisena asiana, miehet taas ovat rigideja taipumuksissaan ja pitävät seksiä hyvin mekaanisena. Vaikuttaisi myös, että ihmislajille seksi usean kumppanin kanssa on luonnollista, ja ihmisen seksuaalisuus on kehittynyt tätä tukien.
Mutta kummallekin seksi on myös nautinto, irrallaan biologisesta funktiostaan.Sillä on ruumiillisuudesta erillään oleva aspekti. Seksi itsessään on siis myös sosiaalisen koheesion luoja, lauman koossapitäjä, kuten bonoboillakin. Ja miehiä rauhoittava tekijä. Koitus saa ”isähormonin” (prolaktiini) ylös, vaikutus testosteroniin on tosin epäselvä, mutta ainakin abstinenssi aiheuttaa testosteronitasojen nousua. Naiset puolestaan jopa suoranaisesti imevät uutta DNA:ta seksikumppaneistaan.
Seksi on siis evolutiivisesti merkittävässä osassa, noin muutenkin kuin vain välttämättömänä pahana. Entä kun me pakotamme itsemme muottiin, joka ei vastaa luontaisia taipumuksiamme? Siis yksiavioisuuteen (monogamia), tarkoitan. Syntyy tukahdutettua halua, himoa, taisteluja – sotia. Eros johtaakin sotaan. Hypitään sängystä toiseen, kamppaillaan aina siitä kaunottaresta. Ruoho on vihreämpää tuolla, siirtykäämme siis sinne! He vievät naisemme! Tästäkö syystä hippiliike kannatti vapaata seksiä?
Mikäli nyt luotamme artikkeliin ja uskomme evoluutiobiologian näin asettaneen meidät kurjaan jamaan, niin entä polygamian aikana? Koska jos uskomme evoluutiobiologiaa tässä, niin miksemme myös siinä, että naiset ja miehet sattuvat olevaan viehtyneitä tietynlaisiin ominaisuuksiin. Toiset ovat toisia haluttavampia (kunkin omasta näkökulmasta), ihan geneettisesti. Ja toiset taas haluavat enemmän. Siinä ei mikään määrä huumorintajua auta, kun toinen kutkuttelee toisen liskonaivoja, sillain kivasti sieltä leuan alta kutittelee.
Polygamia muuttuu kuitenkin nopeasti aristogamiaksi, jossa yhä harvemmat oikeasti viehättävät miehet vievät kaikki naiset, jakavat jonotusnumeroita ja nauttivat. Ja muut odottavat. Heimoissa, pienissä joukoissa, apinalaumoissa: kyllä, vapaa seksi ylläpitää rauhaa. Mutta kaupungeissa, yhteiskunnissa, internetin keksineen lajin parissa, maailman ollessa kylässä… skaalautuminen tuo omat muutoksensa. jos suuressa mittakaavassa yksi mies voi ottaa kaksi, kolme, neljäkin vaimoa, jää muille luu käteen. Nuoret miehet suuttuvat, alkavat rähistä. Monet lähtevät maasta, pakenevat sinne missä on vielä vapaita ja vieraita kaipaavia naisia, valmistautuvat tappelemaan heistä, jos on tarve… Ja näin polygamia tuottaa sisällissotaa sinunkin ovellesi. Valerie Hudson ja Rose McDermott, artikkelissaan Politico-lehdessä 16.7.2015 summaavat ilmiön:
[R]esearchers have recently found a significant association between the prevalence of polygyny and the ease of recruitment into terrorist groups. […]
Polygyny produces especially unstable societies because it creates competition among males looking for partners, thus undermining male solidarity and, in many cases, necessitating a more authoritarian style of governance.[…] anthropologist and historian Laura Betzig conducted an empirical study of 186 societies around the world and found a tight correlation between polygyny and despotism. […] also found in a new cross-national statistical analysis that countries with higher rates of polygyny, such as the Democratic Republic of the Congo, Kenya and Nigeria, grant far fewer political rights and civil liberties to their citizens, both male and female, than non-polygynous societies. […] Anthropologists have long found a significant correlation between polygyny and the amount of warfare in which societies engage. The London School of Economics’ Satoshi Kanazawa’s aggregate statistical analysis supports this finding […] polygyny appears to encourage increased conflict between men who are seeking reproductive access that is otherwise denied to them. Sociologist James Boone even suggests that polygynous societies are more likely to engage in expansionist warfare as a means of distracting low-status males who may be left without mates.
Nyt onkin syytä katsoa ympärillemme. Ovatko vaaran merkit jo ilmassa? Jossei meillä, niin jossain päin maailmaa? Tosiasioiden kiistäminen on tunnetusti hulluuden alku.
Sekä polygamia että monogamia (Eros) johtavat siis sotaan, Thanatokseen. Kuolemanvietti seuraa elämänviettiä tiiviisti kintereillä. Henkisyys ja ruumiillisuus kytkeytyvät perverssillä tavalla. Edistät yhtä, edistät toistakin. Nähtävästi meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kehitymme edelleen, ja onnistumme kitkemään itsestämme väkivaltaisuuden ja kateuden ja muut luolamiesjäänteet. Mutta mitä sitten on enää jäljellä ihmisyydestä silloin? Mitä olemme, ollessamme vapaita myös siitä voimasta, joka ajaa taiteitamme ja tieteitämme. Olisiko tällainen tunteeton laji luonut Dostojevskiä? Tai Aiskhylosta?
Tai sitten voimme hylätä ihmisyyden, ja palata apinuuteen.
Ehkä ratkaisu ei kuitenkaan ole valinta, vaan molemmat. Ehkä ihminenkin voi olla romanttinen kumppani yhdelle (monogamia) mutta seksuaalinen monille (polygamia). Ehkä voimme saada kakun ja syödäkin sen. Mutta voimmeko samaan aikaan?
Elämä on liikettä. Mutta liike on jo luonteeltaan kaoottista, entropiaa tuottavaa. Olemassaolomme onkin jo lähtökohtaisesti meidät tuomitseva. Jos todellakin on niin, että meitä ajaa kaksi voimaa, eros ja thanatos, voiko vain toista hävittää? Mitä jos nämä kaksi ovatkin vain yhden kolikon kaksi eri puolta. Kun eros kasvaa, kasvaa myös alla piilevä thanatos, joka jossain vaiheessa purkautuu. Eritoten sadomasokismi, jota kepeää genreä kait matkakuvaelmammekin edustaa, on yhä etenevissä määrin valtavirtaa. Ja missä muussa eroksen ja thanatoksen yhteys paremmin kävisikään selville! Kyseessä on todellisuuden filosofisen rakenteen aktualisaatio, vähimmillään.
Alussa puhuimme dualismista, ja kadoneesta yhteydestä. No, nyt me löysimme yhteyden. Ja huomaammekin, että oikeasti haluamme sen katki. Haluamme erosta ilman thanatosta. Mutta se ei käy, se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy…
On aika hyväksyä viimeinen tabu, viimeinen punapilleri. Kuoleman tabu, tappamisen tabu. Tuhon luovan voiman, jos haluatte. Sillä seksistä me voimme puhua jo avoimesti. Mutta voimmeko väkivallasta? Emme, sen tuomitsemme jyrkästi. Mutta voi tulla päivä, jolloin tappaminen taas glorifioidaan. Käydään taas kunniakaksintaisteluita, kuolemanilmoitukset jaetaan päivittäin postissa. TV:stä seuraamme livemurhaa, popkornit kädessä (lue: katsomme uutisia). Ja sitähän meistä jo moni tekee, vaikka yhä pidämme yllä tabua. Emmehän me… Totuus kuitenkin on, että mitä enemmän yksilöitä, sitä vähemmän yksilöllä on arvoa (1100018 000 000 000). Hehän ovat vain numeroita tilastossa (ja sinullakin on sosiaaliturvatunnus). Nautimme seksistä. Nautimme siinä myös toistemme alistamisesta, toisten kiduttamisesta, veren vuodatuksesta (sic), kuristamisesta jne., mutta tappamisesta… ehei! Thanatos, tuo perheestä hiljaa poissuljettu veli, hän kolkuttelee pimeässä. Voit poistaa miehen suvusta, muttet sukua miehestä. Erosta ei ole ilman Thanatosta; mitä enemmän Erosta, sitä enemmän Thanatosta. Jos siis haluaa erosta, on hyväksyttävä myös thanatos.
Eros muuten kreikkalaisessa mytologiassa tarkoittaa rakkauden jumalaa. Hänen vanhempansa olivat Sota (Ares) ja Kauneus (Afrodite). Rakkaus syntyi siis sodasta ja kauneudesta. Ja Eroksen täti oli muuten Eris, eripuraisuuden jumalatar…
1.) 37 km/h.
2.) Tony Jay (1996): Hellfire. Sanat: Alan Menken & Stephen Schwartz. Elokuvasta Notre Damen kellonsoittaja, Walt Disney Pictures.
3.) Job 34:26, vuoden 1933 käännös (oikeaanohjattu).
4.) Hämäläis-Osakunnan etuovi.
5.) Nämä ovat kohtisuorassa sekä kenttää että siihen vaikuttavaa tulijaa kohti, oikean käden säännön (ristitulon) mukaisesti. Siis a ⨯ b = |a||b| sin 𝛉.
6.) Vrt. Rammstein (2005): Stirb nicht vor mir, levyltä Rosenrot. Sanat: Till Lindemann. Universal Music.
7.) Taustamusiikkina Mashany – My Putin (Машани – Мой Путин): https://www.youtube.com/watch?v=-v6Jw9rsWCE
8.) La petite mort.
9.) Kotiteollisuus (2003): Tämän taivaan alla. Sanoitus: Jouni hynynen. Megamania.
10.) NNN-monon rautakiinnike
11.) Perusmuoto oka/oas, tarkoittaen kasvin piikkiä
12.) So. olaisiin, pituussuuntaisiin uurroksiin suksen pohjassa.
13.) Tila, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa.
14.) Tässä vaiheessa teemamusiikkina on Hrdza – Štefan (https://www.youtube.com/watch?v=ZALtzTmPz-E).
15.) Petri Nygård, Lord Est (2011): Selvä päivä. Sanat: Petri Laurila. Open records.
16.) Tätä tunnetta kuvaa hyvin japanilainen sanalasku ichigo ichie (一期一会), joka tarkoittaa kutakuinkin “yksi hetki, yksi kohtaus”. Oikeampi käännös olisi kuitenkin sanoa “kerran elämässä”.
17.) Mieleeni juontuu Wang Xizhin (303 – 361) sanat Orkideapaviljongin kokoelman esipuheesta:
向之所欣，俛仰之間，已為陳跡；猶不能不以之興懷
18.) Kazuo Ishiguro (1989): The Remains of the Day.
19.) Jukka Emil Vanaja – uli uli uli. Sanoitus: Kummelit. Kummeli records. https://www.youtube.com/watch?v=NWZ3ev_FiAA
20.) Kitarariffinä C – Am – G – G
21.) Tuula Amberla (1984): Lulu. Selecta records.
22.) Kr. onnela, huom! Ei TV-sarja eikä Sedun ravintola.
23.) Lat. mens sana in corpore sano.
24.) Filosofi ja jesuiitta Pierre Teilhard de Chardin (1881-1955): “We are not physical beings having a spiritual experience; we are spiritual beings having a physical experience.”
25.) https://fi.wikipedia.org/wiki/Vietti#Psykoanalyysissa
26.) Kirjaimellisesti paikka, jossa ollaan alasti. Gymnasionit tarjosivat nuorille tärkeää urheilukoulutusta, mutta myös vanhempien herrojen läsnäolo oli suotavaa, sillä he saattoivat valmentaa, opettaa ja ohjata nuorukaisia elämän ja rakastamisen taidoissa.
27.) HS 22.3.2021: “Yhä harvemmin kumppanin kanssa
Seksiä harrastetaan länsimaissa aina vain vähemmän. Katoa selittävät muiden muassa teknologian käyttö, kotikeskeisyys, juomisen väheneminen ja moninaisuuden lisääntyminen.
“. https://www.hs.fi/tiede/art-2000007867349.html
28.) https://ifstudies.org/blog/male-sexlessness-is-rising-but-not-for-the-reasons-incels-claim
29.) Pareto-jakaumien erityistapaus, jonka mukaan missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä. Tässä lue: 20 % miehistä harrastaa 80 % seksistä.
30.) “It’s the economy, stupid” oli yksi Bill Clintonin v. 1992 voitokkaan presidentin vaalikampanjan sloganeista, keksijänään James Carville.
31.) Sitaatti Juha-Pekka Raeste, artikkeli Helsingin sanomissa 2.10.2016: https://www.hs.fi/ura/art-2000002923097.html
32.) KGB:n loikkari Yuri Bezmenov (1939-1993) esitteli demoralisaation tilanan, jossa tosi informaatio ei enää vaikuta mitenkään. Demoralisoitu ihminen ei kykene käsittelemään tietoa, eikä hyväksymään faktoja. Tämä oli hänelle ensimmäinen askel (kommunistiseen) vallankumoukseen, jota KGB yritti levittää länsimaissa. Tässä merkityksessä ei sanaa tässä käytetä, vaan nimenomaan teon moraalisen painolastin poistamista. Aivan samaan tapaan kuin sekään, juonko kahvia vai teetä ei ole ensisijaisesti moraalinen valinta hyvän ja pahan väliltä.
33.) https://www.eva.mpg.de/3chimps/files/apes.htm
34.) Youth Bulges and Civil Conflict: Causal Evidence from Sub-Saharan Africa (https://doi.org/10.1177/0022002717707303); Age structure and political violence: a re-assessment of the “youth bulge” hypothesis (https://doi.org/10.1080/03050629.2019.1522310); Of men and mayhem. Young, single, idle males are dangerous. Work and wedlock can tame them (https://www.economist.com/special-report/2016/01/21/of-men-and-mayhem).
35.) http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/parisuhdeseksi_syntyi_myohaan
36.) Orgasm-induced prolactin secretion: feedback control of sexual drive? (https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/11835982/)
37.) Endocrine response to masturbation-induced orgasm in healthy men following a 3-week sexual abstinence: (https://link.springer.com/article/10.1007/s003450100222)
38.) Male Microchimerism in the Human Female Brain (https://doi.org/10.1371/journal.pone.0045592): In humans, naturally acquired microchimerism has been observed in many tissues and organs. Fetal microchimerism, however, has not been investigated in the human brain. In conclusion, male microchimerism is frequent and widely distributed in the human female brain.
Male microchimerism in women without sons: quantitative assessment and correlation with pregnancy history (DOI: 10.1016/j.amjmed.2005.03.037); Semen secrets: How a previous sexual partner can influence another male’s offspring (https://www.sciencedaily.com/releases/2014/10/141001090238.htm)
39.) On tässä kohtaa mainittava se myös, että oletettu naisten korkeampi seksuaalivietti on hankala kysymys, sillä siihen liittyy niin valtaisasti kulttuurillisia muuttujia. Esim. antiikin Kreikassa juuri naisia, ei miehiä, pidettiin yliseksuaaleina ja himonsa orjia, ja ajatus säilyi pitkälle keskiajalle. Kyseessä näyttäisikin olevan siis sosiaalisaation tuottama yleinen käyttäytymispiirre. Alkuperäisen argumentin kannalta tällä ei juurikaan ole vaikutusta tosin
40.) “Why polygamy breeds civil war”: https://www.economist.com/the-economist-explains/2018/03/19/why-polygamy-breeds-civil-war
41.) “The link between polygamy and war”: https://www.economist.com/christmas-specials/2017/12/19/the-link-between-polygamy-and-war
42.) Nyt soi: Se ei käy. Artisti: Lapinlahden Linnut, albumilta Elämä janottaa (1989).
43.) On olemassa eräs mäntylaji (Pinus contorta var. latifolia), jonka lisääntyminen on täysin metsäpalojen varassa. Niiden kävyt näet aukeavat vain suurissa lämpötiloissa, levittääkseen siemenet hedelmälliseen tuhkaan. Meidänkin maailmamme suurimpia pelastajia oli toinen maailmansota, jonka ansiosta tiede harppasi ja koko 30-lukua vainonnut lama väistyi täystyöllisyyden sekä modernin massatuotannon tieltä. Myös luokkayhteiskunta romahti niin monen aatelisen kaaduttua, ja naisten tultua korvaamattomiksi työvoiman tarjoajiksi he saivat viimein äänioikeuden. Keskiajallakin musta surma tappoi niin paljon, että linnanherrojen oli alettava maksaa palkkaa harvoille maanviljelijöille heidän työstään… luovaa tuhoa.
HÄLLÄPYÖRÄ 