Minne seilaa Narrien laiva?

Mistä kaikki kärsimys, köyhyys, ahneus ja väkivalta tulevat maailmaan?
Vastauksia näihin kysymyksiin saat lukemalla Helsingin Sanomien pitkäaikaisen ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken kirjoittaman Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa (2013) kirjan.

Aittokoski (s. 30 marraskuuta 1970) on opiskellut historiaa 1990-luvun alussa Frankfurt Am Mainissa, Saksassa. Tämän lisäksi hän opiskeli Helsingin yliopistossa poliittista historiaa Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Helsingin sanomissa Aittokoski aloitti vuonna 1995, ensin kulttuuritoimituksessa. Vuonna 2014 Aittokoski sai Suomen kuvalehden journalistipalkinnon. 

Heikki Aittokoski. Kuva: HS/Marja Väänänen

Narrien laivassa lukija pääsee Aittokosken mukana tutkimusmatkalle, jossa vieraillaan neljällä eri mantereella. Kirjassa vieraillaan muun muassa levottomassa ja vaarallisessa Somaliassa, Lontoon eliitille kuuluvilla kauppakaduilla ja huutokaupoissa (joissa raha kirjaimellisesti haisee), Nicaraguan viidakoissa, Bangladeshin ihmisvaltamerissä ja vaarallisessa sekä epävakaassa Afganistanissa.

Kirja saa nimensä keskiajan lopun ja uuden ajan alun murroksessa eläneen saksalaisen Sebastian Brantin teoksesta Das Narren Schyff, joka on vuodelta 1494. Brantin kirja sisältää 112 runoa. Runot ovat satiireja, jotka tuomitsevat inhimillisiä vikoja. Aittokosken kirjassa käsitellään puolestaan seitsemää inhimillistä pahuutta: vihaa, kateutta, ahneutta, ylpeyttä, laiskuutta, kohtuuttomuutta ja himoa. Jokaisella paheella on kirjassa oma kohdealueensa.

Brantin ajan maailma oli hyvin erilainen kuin meidän 2000-luvun maailmamme. Aittokosken kirjassa hypätään moderniin narrien laivaan ja seilataan erilaisilla saastuneilla vesillä. Kaunista luettavaa kirja ei ole, mutta sitäkin tärkeämpää. Kirja avasi ainakin allekirjoittaneelle paljon uusia näkökulmia siitä, kuinka erilaista elämä eri puolilla maapalloa on. Kirjaa lukiessa alkaa arvostamaan yhä enemmän sitä, kuinka hyvin asiat meillä täällä Suomessa ovat.
 

Aittokosken kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Kirjaa lukiessa tuntuu melkein siltä kuin olisi oikeasti Aittokosken mukana eri mantereilla. Kirjan rakenne on mielestäni todella hyvin suunniteltu. Jokaisessa ”kohteessa” Aittokoski toimii kertojana ja lukija pääsee tutustumaan sitä kautta paikallisten elämään. Paikallisten arjen kuvailemisen ohella Aittokoski avaa lukijalle kohdealueen historiaa ja sen yhteiskunnan nykyistä tilannetta.
Eri alueiden historian ja yhteiskunnan nykytilanteen avaamisen avulla oppii ymmärtämään, että miksi paikallisten elintaso on sellainen kuin se kirjaa kirjoittaessa on ollut. Kirjan ajankohtaisuus ja merkittävyys tuli uudelleen esille elokuussa 2021, kun Taleban valtasi Afganistanin takaisin haltuunsa. Aittokosken kirjassa käsitellään Afganistanin historiaa ja tilannetta vuonna 2013.

Luin kirjan kesällä ja sen tapahtumat tuntuivat kesämökin riippumatolta käsin lämpimän tuulen puhaltaessa ja lintujen laulaessa hyvin absurdeilta. Esimerkiksi 10-ja 14-vuotiaiden nicaragualaisten poikien Juan-Carlosin ja Jeovannyn joka-aamuinen vaellus ennen kello viittä perheen ylängöllä sijaitsevalle lehmäaitaukselle lypsyä varten (josta perhe tienaa päivittäin selviytymisensä kannalta elintärkeät  4,7 euroa) kuulostaa todella rankalta. Tämän jälkeen pojat menevät vielä kouluun. Suomessa herääminen kotona klo 10 alkavalle Zoom-luennolle alkaa tuntua naurettavan helpolta.

Aittokosken kirjasta mielenkiintoista tekee mielestäni se, että siinä käydään tutustumassa elämän ääripäihin. Yhdessä vaiheessa ollaan Lontoon Sothebysin huutokaupassa, jossa eräs ökyrikas rouva tulee viettämään aikaa huutokauppaan ja päätyy ostamaan n. 9000 eurolla Francis Baconin taideteoksen. Kyseinen rouva oli tullut huutokauppaan paetakseen konferrensimatkansa tylsiä kokouksia. Ostoksensa jälkeen rouva toteaa, että hänellä oli jo yksi Baconin teos, joka oli koristeellinen, muttei kuitenkaan erityisen arvokas. Toisaalla taas seurataan kuinka parikymppinen bangladeshilainen nainen tekee viikossa kuusi yhdeksän tunnin työpäivää tekstiilitehtaalla heikoissa työoloissa. Palkkaa hän saa ruhtinaalliset 40 euroa kuukaudessa.

Näiden yksityishenkilöiden tarinoiden ohella kirjassa käydään läpi suurempiakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Aittokoski avaa esimerkiksi Nicaraguan hallituksen toiminnan historiaa. Nicaraguan hallitus on rikastunut muiden maiden kehitysyhteistyön avulla, samalla kun maan kansalaiset ovat eläneet äärimmäisessä köyhyydessä. Kirjassa käydään läpi myös päiväntasaajan Guinean tilannetta, jossa maalla on rikkaat ja suuret luonnonvarat, mutta kansa elää kuitenkin – nicaragualaisten tavoin –  äärimmäisessä köyhyydessä. Yksityishenkilöiden tarinat ovat mielestäni kuitenkin kirjan tärkeimpiä ja kiinnostavimpia kohtia, sillä ne avaavat ja kärjistävät hyvin yhteiskuntien erilaisuutta. Ne myös tuovat tämän erilaisuuden konkreettisesti lukijalle esille.

Yksi kirjan suosikkikohdistani on sen viimeinen kappale, jossa Aittokoski liikkuu Turussa ja Tukholmassa. Näissä pohjoismaisissa kaupungeissa Aittokoski yrittää asettua ulkomaalaisen kenkiin. Hän pohtii, että miten Turun ja Tukholman katukuvasta tunnistaa, että niissä vallitsee yhteiskuntarauha. Aittokoski heittää esimerkkeinä, että mihin tahansa myymälään mennessä ei ovien edessä ole aseistettuja sotilaita tai sisään astuessa metallinpaljastimia, kaduilla ei näy kerjääviä lapsia, eikä Aittokoskea pidätettäisi jos hän alkaisi solvaamaan esimerkiksi Sauli Niinistöä julkisella paikalla. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole monissa maailmamme suurkaupungeissa.

Kirjan loppupuolella Aittokoski pohtii, että mitä me voimme tehdä Narrien laivan suunnan kääntämiseksi? Aittokosken mukaan voimme tehdä vain rajoitetun määrän asioita, mutta silti valtavan paljon. ”Voimme ymmärtää pieleen mennyttä maailmaa. Voimme matkustaa, lukea, tukea. Voimme näyttää esimerkkiä ja pitää oman pesämme puhtaana. Voimme halveksia sortajia ja sanoa sen ääneen. Voimme vaatia Suomelta ulkopolitiikkaa, joka rakentaa rauhaa eikä hyysää tyranneja. Voimme vaatia läpinäkyvää ja tehokasta kehitysapua. Voimme lähettää sotilaita sinne, missä sotilaista on oikeasti apua. Voimme osallistua politiikkaan. Voimme osallistua kansalaisjärjestötoimintaan. Voimme tukea avustustoimintaa. Voimme sanoa asiat niin kuin ne ovat. Voimme tehdä oman osuutemme näyttääksemme, että se, mikä ihmisyydessä on parasta, voi päästä voitolle.”

Suosittelisin Aittokosken kirjan lukemista kaikille. Teos on erittäin yleissivistävä ja se avaa hyvin nykyisen narrien laivan tilannetta, sekä sen tulevaa kurssia.

Olli Narinen