Aina silloin tällöin lähiavaruutemme järjestää kiinnostavan näytöksen, kuten vaikka auringonpimennyksen, tavallista voimakkaamman auringonpurkauksen, Perseidien vierailun tai komeetan. Kun Helsingissä vaeltaa aukealle paikalle tuijottamaan tähtiin, on samalla nurmikolla usein joukko muitakin samoissa puuhissa. Tämä yhteisöllisyyden tunne ei estä sitä, että ensimmäisen tähdenlennon huomatessani tai taivaan alkaessa kukkia revontulia, tuntuu kuin putoaisi yksin avaruuden tyhjyyteen.

Kosminen huimaus (Cosmic Vertigo) on sen verran tunnettu ilmiö, että sille on keksitty oma termikin. Avaruuden suunnatonta mittakaavaa pohtiessa on ilmeisesti ihan normaalia, että oma pienuus alkaa pyörryttää. En tiedä olisiko tämä tieto lohduttanut minua ala-asteikäisenä ajatellessani aikaa ja avaruutta niin tarmokkaasti, että hampaita alkoi vihloa.

Katsoessamme tähtitaivaalle näemme haamuja kauan sitten kuolleista tähdistä, joiden valo ehtii luoksemme vasta nyt. Meitä avaruuden pahimmilta säteilyiltä ja kylmältä tyhjiöltä suojaa vain ilmakehäksi kutsumamme kaasuvaippa. Oma aurinko armaamme saattaa jonain päivänä purkautua tavallista voimakkaammin ja käräyttää meiltä satelliitit ja sähkölinjoja. Huonolla tuurilla meihin törmää meteori tai oikein vinhan nopeasti liikkuva musta aukko, eikä kumpaakaan välttämättä huomattaisi edes sen vertaa etukäteen, että ehtisimme nauttia viimeisistä hetkistämme täysillä. Eikä se maailmankaikkeuden mittakaavassa olisi oikeastaan tärkeää. On vaikeaa uskoa, että maapallon elämän rikkaus olisi ainutlaatuista koko avaruuden ja aikajatkumon puitteissa.

Oman pienuuden ymmärtäminen on toisaalta helpotus, etenkin nyt. Maapallomme on tulessa, joskus enemmän ja joskus vähemmän kirjaimellisesti. Pandemia venyy entisestään ja seuraavaan olisi jo hyvä varautua. Maailmanpolitiikassa jännitteet kiristyvät, eläimet kuolevat öljyvuotoihin ja muoviroskaan, talous heittelee ja mielenosoitukset valtaavat katuja. Aiemmin olen ollut siinä onnekas, etteivät maailman myllerrykset ole oikeastaan koskettaneet henkilökohtaisesti, mutta koronavuodet ovat muuttaneet tämänkin. Kaiken keskellä on helpotus kävellä avoimelle maapläntille, kaatua selälleen lumeen ja muistaa tähtiä katsellessa olevani vain pieni rikkahippunen.

Minun ihmiselämäni, vaikka se itselle ja rakkailleni kovin tärkeä onkin, ei ole ajan jatkumossa edes silmänräpäyksen mittainen. Kosmisessa mittakaavassa ei ole niin väliä sillä, venytänkö itseni oman jaksamiskykyni yli saavutuksia jahdaten, vai otanko välillä taukoja. Avaruutta pienempään mittakaavaan siirryttäessä olen silti niin pieni, etten omin käsin pysäytä ilmastonmuutosta tai korjaa ihmiskuntaa, mutta voin tehdä parhaani yksi kierrätetty muovitörppö ja paremmin valittu sana kerrallaan.

Ei maailmankaikkeuden äärettömyys poista ongelmia ympäriltä, pitäähän minun elää Maapallolla. Mutta ehkä se muistuttaa olemaan armollisempi itselleni ja muillekin.

Heli Parviainen