Osakunnassa iso pyörä pyörii jatkuvasti, on pyörinyt jo iät ajat. Sammaleista ei niin vauhdikkaan vierijän pinnalla näy jälkeäkään, mutta silti pyörälle vauhtia lykkivä ylioppilas näkee satojen vuosien taakse, kun vain hetkeksi keskittyy katsomaan ikiliikkujan pintaa syvemmälle. Kun valmistuminen viimein koittaa, osakuntapyörän rinnalla matkannut civis on jo kaukana sieltä, mistä lähti, vaikkakin ehkä lähempänä sitä, mistä on kotoisin.

Kuten kaikki hyvin tietänevät, yliopistomme osakunnat saivat alkunsa 1600-luvulla, kun maakunnista Turkuun opiskelemaan tulleet ylioppilaat jaettiin maakuntien mukaisiin porukoihin, joista kutakin valvomaan asetettiin professorien keskuudesta inspehtori. Tuolloin maailma oli monella tapaa erilainen, ja uskallan väittää, että myös myrskyisämpi ja turvattomampi nuoren ylioppilaan asemasta nähtynä. Muutto Hämeen laulupuistojen ja marjaisten kankaiden ääreltä monopoliyliopiston kirjoille kaupunkiin oli nuorukaisen elämässä mullistus. On selvää, että yhteys kotiseudulle osakunnan kautta, samoin kuin kuuluminen osakuntayhteisöön, olivat ainakin jonkinlainen henkinen noja, joka määritteli hämäläisten ylioppilaiden identiteettiä. Näin osakunnan pitkän historian siemenet kylvettiin: alun perin pakollisena pahana, mutta mukana oli jo perustavanlaatuisia positiivisiakin elementtejä.

Nykypäivän tilanne on tyystin erilainen. Osakuntamme on suuri poikkitieteellinen ja -maakunnallinen yhteisö, jossa valta on siirtynyt opiskelijoille ja toiminta monipuolistunut mielettömän paljon. Enää ylioppilaatkaan eivät ole maamme ehdotonta sivistyksellistä eliittiä, vaan yliopistokoulutus on arkipäiväistynyt. Ja samalla civis-aines on monimuotoistunut ja tuonut aina oman aikakautensa vaikutteet osaksi osakunnan matkaa ajassa. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja mielenkiintoinen, on selvitty maailmanhistorian käänteistä, kuin myös eletty osakuntaelämää, jollaista nykyään ei voisi kuvitellakaan. Osakuntaa eteenpäin vieneet ylioppilaat ovat maailmanajasta riippumatta pyörittäneet osakuntaa tehden työtä paitsi itsensä myös meidän ja tulevien hämäläisten ylioppilaiden iloksi. Tämän matkan jäljet säilyvät, ja niistä on syytä olla kiitollinen. Osakunta on aina ollut kuin peili, jossa näkyy senhetkinen ja haalistuvana mennyt todellisuus, mutta jonka kehyksissä komeilevat jatkuvasti kehittyvät akateemiset-, hämäläiset- ja opiskelijaperinteet.

Kun osakuntalainen katsoo tuohon peiliin, hän näkee siellä toivottavasti itsensä. Osakunnan tärkeimpiä tehtäviä olisi nimittäin olla paikka, johon opiskelija kokee kuuluvansa. Sellainen paikka ei ole mikään merkityksetön asia ihmisen elämässä vaan hyvin tärkeä perusrakenneosanen, oli kyse sitten kotiseudun opiskelukaupunkiin tuovasta yhteisten juurten yhteisöstä tai puhtaasti hyvää seuraa tarjoavasta eri alojen opiskelijatoverien yhteenliittymästä. Onnekseni tiedän, että moni meistä pitää osakuntaa vähintään jossain mielessä omana yhteisönään, oli osakunnan asema kunkin henkilökohtaisessa maailmassa miten pieni tai suuri tahansa. Kun osakunnalla siten on merkitystä osakuntalaisilla, on sillä luonnollisesti myös vaikutusta heihin. Pitkä historia näkyy myös tässä: osakunnalla tuoreinkin pikkuilves kohtaa vanhemmat opiskelijasukupolvet ja vankat perinteet, ja parhaassa tapauksessa oppii jotakin. Toisaalta osakunnan toimintaan lähteminen puhkaisee tiedekuntakuplan ja tarjoaa innokkaille pikkuilveksille resursseja ja turvallisen tilan toteuttaa itseään vapaasti ja uutta luovasti.

Osakunta siis yhtäältä suojaa ylioppilasta maailman ja elämän muutokselta, mutta on ihan yhtä lailla näyttämö ja moottori muutokselle ja kehitykselle. Kun opinto-elämäjuna puksuttaa tuntematonta ja mahdollisuuksia pursuilevaa tulevaisuutta kohti, osakunta tarjoaa Tavastian ilmaislippujen lisäksi sekä veturin että jarruvaunun, jotta matka taittuu – mutta sillä tavalla, ettei mutkissa tule lennettyä ulos. Kateeksi ei käy kuraattoria, joka kai eniten vastaa siitä tasapainoilusta, jota osakunnan rooli arvokkaan hauskana, ainutlaatuisena siltana menneen, nykyisyyden ja tulevan välillä vaatii. Toki oma osamme tässä on meillä kaikilla, pikkuilveksistä alkaen. Jokaisen olisi hyvä tulla ajatelleeksi, että osakunta on tilaisuus, jota ei kannata hukata. Haluan kuitenkin painottaa, että tilaisuuden hukkaaminen ei ole helppoa: kyllä usein on täysin riittävää, että osakuntalainen on ja että on kivaa. Siihen päälle kun vielä tuhlaa muutaman ajatuksen omalle ja osakunnan suotuisalle muutokselle, eväät mainioille osakuntavuosille ovat koossa.

Muutos ylipäänsä on vaikea aihe, ja muutoksen oikean vauhdin keksiminen vielä vaikeampi. Me hämisläiset emme todellakaan ole yhtä mieltä siitä, milloin tulisi lyödä pökköä veturin pesään ja milloin ennemminkin jarrutella vaikkapa perinteiden vuoksi. Ja sehän on loppujen lopuksi hienoa, että asioista joudutaan hiukkasen keskustelemaan ja ehkä jopa kilpailemaan taikka kinastelemaan. Tunnetusti vierivä kivi ei sammaloidu, mutta joskus kiven on muista syistä aiheellista seisoa paikoillaan. Silloin on huippuhyvä, jos sitä vähän käännellään ja keinutellaan paikallaan. Osakunnan ja ajan muutos konkretisoituu parhaillaan, perinteiseen tapaan, uuden laulukirjapainoksen teossa. Siinä touhussa tuskin vältytään muutoksen tuulien ja osakunnan historian yhteentörmäyksiltä. Ongelmasta ei toki ole kyse: vaikka jostain syystä – ja oikein hyvästä osakuntahengestämme huolimatta – kina syvemmäksi äityisikin, fiksuina ylioppilaina ennen pitkää löytäisimme taas tasapainon ja ottaisimme kaikesta tapahtuneesta opiksi. Ja oppiminenhan on mitä parhaimmanlaatuista muutosta meissä itsessämme.

Me tämän päivän osakuntalaiset olemme onnekkaita. Juhlimme vastikään osakunnan 369. vuosijuhlaa, mikä kertoo siitä valtavan suuresta ja pitkäaikaisesta matkasta, jonka osakuntamme on kulkenut Kuninkaallisesta Turun Akatemiasta tähän päivään. Hämäläisen identiteetin vaaliminen, osakunnan ja säätiön taloudellinen asema ja aktiivinen yhteisömme ovat kasvaneet hiljalleen kauan sitten kylvetyistä siemenistä. Harva yhteisö saatikka organisaatio on selvinnyt näin pitkään ja näin loistavasti. Se ei olisi ollut mahdollista, ellei osakunta olisi perinteiden säilyttämisen ohella aina ollut valmis muuttumaan tarvittaessa radikaalistikin. Osakunnan jäseninä olemme osa tätä jatkuvaa muutosprosessia, ja niin muutamme osakuntaa kuin muutumme itsekin, kuten lukuisat hämäläismieliset ylioppilassukupolvet ennen meitä. Kun nykyään saamme lukea uutisia maailmaa myllertävistä muutoksista, kannattaa pitää mielessä, että maailma ja me itse ehdimme kyllä muuttua hyväänkin suuntaan – ja osakunta pitää huolen siitä, että ainakin jokin tässä maailmassa pysyy.

Artturi Hiiro