Teksti: Olli Narinen

Aamu valkenee torstaina 10. huhtikuuta puolipilvisenä ja keväisen lämpimänä, mutta päivällä harmaus ja pilvisyys kuitenkin lisääntyvät ennen illalla alkavaa räntäsademyräkkää – Helsingin nopeasti vaihteleva kevätsää kuvastaa tietyllä tapaa nykyistä maailmanpoliittista tilannetta, jota Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin viimeaikaiset ulko- ja kauppapoliittiset aivoitukset ovat sekoittaneet entisestään. Historiallisen epävakaan maailmantilanteen seurauksena keskustelutuokio ja ajatustenvaihto maailmanmenoa jo muutamia vuosikymmeniä tarkasti seuranneen Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajan Heikki Aittokosken kanssa ei ole ollenkaan hassumpi tapa viettää iltapäivää. 

Jo ennen opiskelujen aloittamista olin historiasta ja journalismista kiinnostuneena kiinnittänyt huomiota Aittokosken kiehtovaan kirjoitustyyliin, jossa hänellä on tapana yhdistellä historiallisia tapahtumakulkuja ajankohtaisiin maailmanpoliittisiin kysymyksiin. Seuraan edelleen tarkasti Aittokosken Helsingin Sanomiin kirjoittamia artikkeleja ja kolumneja, minkä lisäksi kirjoitin muutama vuosi takaperin (Hälläpyörä 3/2021) kirja-arvostelun hänen vuonna 2013 julkaistusta erinomaisesta ”Narrien laiva – matka pieleen menneessä maailmassa” -teoksesta. Muun muassa näistä syistä johtuen oli erittäin hienoa päästä Hälläpyörän kautta tutustumaan ja haastattelemaan arvostamaani ulkomaantoimittajaa. 

Otin Aittokoskeen alkuvuodesta yhteyttä, ja sain ilokseni sovittua tapaamisajan huhtikuulle siitä huolimatta, että Ukrainassa useita viikkoja kestänyt työmatka ja kevään aikana jatkuvasti muuttunut maailmantilanne on pitänyt Hesarin pitkäaikaisen ulkomaantoimittajan kiireisenä. Tapaan Aittokosken tämän työpäivän jälkeen Sanomatalon vieressä Kiasman kahvilassa. Nappaamme kahvit, valitsemme rauhallisen näköisen pöydän ikkunan vierestä ja istumme alas.

Opiskeluvuodet ja kiinnostus historiaa kohtaan

Aloitamme haastattelun keskustelemalla Aittokosken polusta Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijaksi. ”Historia oli lempiaineitani koulussa. Olin hyvä siinä ja luin sitä lukiossa paljon enemmän kuin olisi tarvinnut – se yksinkertaisesti sanottuna kiinnosti minua.”

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi keväällä 1990 oli Aittokoskella vain yksi tavoite – opiskelupaikan varmistaminen ennen varusmiespalveluksen aloittamista. ”Intti oli kesällä edessä, enkä halunnut tipahtaa siellä vietetyn vuoden jälkeen ns. tyhjän päälle.” Aittokosken vastaus kysymykseeni siitä, että oliko historia hänen ainoa opiskeluvaihtoehto, ei yllättänyt. Kokenut toimittaja kertoi ostaneensa ensimmäiseksi Tampereen tiedotusopin pääsykoekirjat. ”Jonkin aikaa kirjoja selattuani huomasin kuitenkin, ettei se kiinnostanut minua pätkän vertaa – sisältö oli todella teoreettista. Päätin lennosta hakea opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon, mikä tuntui sisällöltään konkreettisemmalta”, muistelee Aittokoski. 

Kuten kovinkaan monet muut parikymppiset nuoret, ei Aittokoskikaan vielä sen ikäisenä oikeasti tiennyt, mitä hän olisi halunnut työkseen myöhemmin tehdä. Jo lukiovuosina lukiolaislehtiin kirjoittanut Aittokoski kuitenkin toteaa toimittajan työn olleen ainakin ajatuksen tasolla vaihtoehtona. ”Tykkäsin kirjoittaa ja toimittajan työ kiinnosti ehdottomasti ajatuksena, mutta se ei ollut kuitenkaan pakottava intohimo – olisin voinut yhtä hyvin päätyä johonkin muuhun työhön. Ehkä juuri tämän takia historian opiskelu Valtsikassa oli kuitenkin hyvä vaihtoehto, sillä se on yleissivistävä koulutus, joka avaa mahdollisesti monia ovia”, Aittokoski toteaa. 

Intin ja ensimmäisten Helsingissä vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen Aittokoski suuntasi syksyllä 1993 kohti Saksan Frankfurt am Mainia ja Erasmus -vaihtoa. Kansainvälisiin työtehtäviin tähtääville opiskelijoille korostetaan usein vaihto-opiskeluun lähtöä, sillä sitä pidetään CV:n kannalta erittäin tärkeänä kokemuksena, minkä lisäksi se on usein myös ensimmäinen kosketuspinta elämälle Suomen ulkopuolella – opiskeluvaihto avartaa ajattelua ja konkretisoi ajatusta siitä, että sopisiko kansainvälinen työura juuri itselle. 

Aittokoskea motivoi vaihtoon hakemisessa muutamat eri syyt: ”Tykkäsin Euroopassa matkustamisesta ja halusin ehdottomasti lähteä johonkin vaihtoon. Tuohon aikaan Erasmus -ohjelmat olivat aika uusia ja vaihtoehtoja ei ollut rajattomasti. Frankfurtissa ollut ”freemover” -niminen ohjelma kuitenkin kiinnosti ja silloinen saksalainen tyttöystäväni asui myös Frankfurtin lähellä. Olin lisäksi hyvä kielissä ja lukiossa opiskellun lyhyen saksan ansiosta kielen alkeet olivat minulla hyvin hanskassa – nyt kiinnosti kehittää kielitaitoa entisestään.” 

Nykyisen työuransa kannalta Aittokoski kokee vaihtovuodesta tärkeimpinä käteen jääneinä kokemuksina ja oppeina saksan kielen kehittymisen sekä saksalaisen kulttuurin ja eurooppalaisen ajattelutavan ymmärtämisen. ”Pitkällä aikavälillä katsottuna kaikista hyödyllisin oppi oli saksan kielen kehittyminen, jonka ansiosta pääsin muutamaa vuotta myöhemmin suhteellisen nuorena Helsingin Sanomien Berliinin kirjeenvaihtajaksi. Tämän lisäksi reissaaminen ympäri Eurooppaa avarsi maailmankatsomustani. Toisin kuin Helsingistä, pääsee Frankfurtista helposti matkustamaan junalla muuallekin Eurooppaan – reissasin niin paljon kuin opiskelijabudjetti antoi myöten. Tuohon aikaan ei ollut myöskään kulunut kuin muutamia vuosia Berliinin muurin murtumisesta, minkä seurauksena matkustaminen esimerkiksi Tšekkiin, Puolaan ja Unkariin oli mahdollista. Nämä reissukokemukset olivat hyvin avartavia ja lisäsivät kiinnostustani ja tietomäärääni.”

”Neuvostoliitto hajoaa – mahtavaa! 

Jos Aittokosken 1990-luvulla vietettyjä opiskeluvuosia vertaa nykyaikaan, voi niitä pitää globaalisti melko toiveikkaina aikoina; Berliinin muuri oli murtunut, kylmä sota oli päättynyt ja Francis Fukuyama oli julistanut surullisen kuuluisaksi jääneen teesinsä historian päättymisestä ja länsimaisten liberaalien demokratioiden oletetusta voitosta. Toisaalta Suomeen iski kuitenkin paha lama, joka johtui Neuvostoliiton romahduksen seurauksena katkenneen idänkaupan lisäksi suomalaisten päättäjien omista ratkaisuista: Suomen Pankki päätti tuhoisin seurauksin nostaa lainakorot jopa 15 %:iin pyrkiessä pitämään Suomen markan ”vahvana” – päätös, joka kuitenkin johti taloustieteiden perusteidenkin mukaisesti laman huomattavaan syvenemiseen. Heikki Aittokoski, minkälaisena 1990-luku ja tulevaisuus näyttäytyivät silloiselle poliittisen historian opiskelijalle? 

”1990-luvun alku oli hyvin kaksijakoista aikaa – molemmat mainitsemasi puolet olivat vahvasti esillä. Ajankuvassa näkyi ehdottomasti toiveikkuus siitä, että ’maailma on auki’ ja Neuvostoliitto hajoaa – mahtavaa! Koko Itä- ja Keski-Eurooppa oli jo vapautunut ja Baltian maat itsenäistyivät vuonna 1991. Silloin tapahtui siis paljon hienoja asioita, mutta samaan aikaan Suomeen iski todella musertava lama. Muistan hyvin, kuinka istuimme opiskelukavereiden kanssa vuosina ’92 ja ’93 Porthanian lähellä olevassa opiskelijabaari Pam Pam:ssa luentojen jälkeen iltaisin oluella ja pohdimme yhdessä sitä, että valmistumme työttömiksi – siinä mielessä tilanne vaikutti aika surkealta.” 

Kun miettii Suomen nykyistä taloudellista tilannetta, voivat monet opiskelijat samaistua Aittokosken kokemuksiin 1990-luvulta. Huojennuksena Aittokoski kuitenkin toteaa, että vuosien 1994 ja 1995 aikana talous alkoi kuitenkin hiljalleen vetämään ja työpaikkojakin rupesi löytymään. ”Kaikki opiskelukaverinikin saivat lopulta omat työpaikat ja kaikki kääntyi hyvin päin – niin tulee varmasti nytkin käymään. Täytyy myös muistaa, että kovinakin aikoina yrittäminen usein palkitaan.” 

Opintojen aikana kypsyneen ajattelutavan merkitys ulkomaantoimittajalle 

Opiskeluvuosien tunnelmista ja tapahtumista keskusteltuamme syvennymme pohtimaan Aittokosken opintojen aikana muodostuneen ajattelutavan merkitystä ulkomaantoimittajan työtehtävien kannalta. Kuten ehdin jo mainita, on Aittokoskella usein tapana aloittaa kirjoituksensa jollakin sitaatilla tai vertauksella historiaan, jonka hän sitten yhdistää nykyaikaan ja käsittelemäänsä aiheeseen – esimerkiksi haastattelupäivänä 10.4. julkaistussa Trumpin kauppapolitiikkaa käsittelevässä esseessä Aittokoski yhdistää antiikin aikana eläneen persialaiskuningas Kserkses I:n narsistisen toiminnan Trumpiin. Kysyn Aittokoskelta, että miten tämä ajatusprosessi käytännössä tapahtuu: mietitkö suoraan, että miten historian saisi kytkettyä maailman tapahtumiin ja tuoreisiin uutisiin, vai tapahtuuko ajatteluprosessi enneminkin niin, että päätät liittää esimerkiksi vapaa-ajalla tarkastelemasi historiallisen aiheen osaksi jotain kolumnia, esseetä tai artikkelia? 

”Se riippuu ihan aiheesta. Joskus teen juttuja ihan historia edellä. Viime vuosina olen esimerkiksi melko säännöllisesti käynyt ulkoministeriössä lukemassa vanhoja asiakirjoja, joiden salassapitoaika on 25 vuotta, ja vähän aikaa sitten kävin esimerkiksi tutustumassa Moskovan suurlähetystön vuoden 2000 raportteihin, joista oli tarkoituksena selvittää, että mitä suomalaiset diplomaatit raportoivat Putinin ensimmäisestä vuodesta presidenttinä – järisyttäviä uutisia tästä ei tullut, mutta ihan kiinnostava historiajuttu kuitenkin.” 

Joskus kirjoitusprosessi menee puolestaan toisinpäin. Aittokoski saattaa kirjoittaa jostakin asiasta, tapahtumasta tai uutisesta, jossa hän tuo vähintään loppuvaiheilla esiin siihen liittyvää historiallista kontekstia, joka auttaa lukijaa ymmärtämään, että mistä nykyinen tapahtuma alun alkujaan oikein kumpuaa. ”Historiapainotteisille jutuille on oma lukijakuntansa, ja ne kiinnostavat melko suurta yleisöä”, kiteyttää Aittokoski. 

Aittokosken tapa hyödyntää menneisyyttä nykyhetken valoittamiseksi puhuttelee allekirjoittaneen lisäksi monia muitakin lukijoita.

”Historia antaa tiivistetysti sanoen hyvän pohjan moniin eri asioihin 

Poliittisen historian opintojen antamista yleisistä valmiuksista Aittokoski painottaa niiden todella vahvaa yleissivistyksellistä pohjaa, josta hän ajatteli olevan hyötyä monessa eri työssä. ”Opiskelijana minua kiinnosti myös ura ulkoministeriössä, ja esimerkiksi diplomatian parissa tästä historiapohjaisesta yleissivistyksestä olisi varmasti ollut paljon hyötyä.”
Laajasta yleissivistyksestä Aittokoski kokee olevan toimittajan työssä puolestaan kokoajan hyötyä – se ei liity pelkästään siihen, että pystyy hyödyntämään aikaisemmin esiteltyjä kielellisiä tehokeinoja: ”Kun maailmalla tapahtuu, niin vahvan yleissivistyksen ansiosta tietää taustat monesta eri aiheesta, ja sen lisäksi osaa etsiä lisää taustatietoa oikeista lähteistä – historia antaa tiivistetysti sanoen hyvän pohjan moniin eri asioihin”, Aittokoski summaa. 

Tämän hetken suorituskeskeisessä kulttuurissa ja nykyisessä työelämässä tuntuu usein korostuvan suoraan ammattiin valmistavien tutkintolinjojen, kuten esimerkiksi diplomi-insinöörin, lääkiksen, oikiksen ja kauppiksen merkitys. Päädyn tiedustelemaan Aittokosken näkemystä siitä, että mitä sellaista osaamista yhteiskunnallinen ja humanistinen tutkinto voisivat hänen mielestään tuoda tämän päivän työelämään, jota edellä mainitut tutkinnot eivät välttämättä yhtä konkreettisesti tarjoa? 

”Hankala kysymys, mutta koen generalistin, humanistin tai valtsikan tutkintojen antavan työkaluja maailman jäsentämistä varten. Näiden tutkintojen tuomasta yleissivistyksestä on myös hyötyä työelämässä, jossa ihmiset päätyvät tekemään melko spesifejä asioita.” Aittokoski jatkaa antamalla aiheesta konkreettisemman esimerkin: ”Ollessani nuorena toimittajana Berliinin kirjeenvaihtajana olin jonkin verran suomalaisten yritysjohtajien kanssa tekemisissä. Jos he osasivat keskustella saksalaisten liikekumppaniensa kanssa Saksan tai yleisesti maailman asioista, niin se auttoi siinä heidän varsinaisessa duunissaan, eli bisneksen tekemisessä.” Aittokoski kiteyttää humanististen alojen opettavan tarkastelemaan maailmaa monialaisesti, mistä on varmasti hyötyä muissakin kuin niissä ’oman alan’ tehtävissä. 

Opintojen ulkopuolelta kertyneistä ulkomaantoimittajan taidoista

Journalistit tulevat usein monista eri taustoista ja toimittajan työtä ajatellen Aittokoski mainitsee oman opiskelutaustansa kääntöpuolena sen, että hän joutui tekemällä opettelemaan – usein myös virheiden kautta, mikä on ehkä ikävä, mutta myös tehokas tapa oppia – melko paljon journalistin käytännön työtaitoja, joita ei historian opinnoista suoraan saanut. Historian opinnot eivät kuitenkaan kaduta Aittokoskea pätkääkään, sillä hänen mukaan journalismin alalla on yllättävän paljon toimittajia, joilta saattaa puuttua pidempi historiallinen aikaperspektiivi, jonka avulla pystyy hahmottamaan ja avaamaan erilaisten tapahtumien suurempia ja pidempiä kehityskulkuja. ”Tämä on se valttikortti, jonka saa oikeastaan vain historian opinnoista”, toteaa Aittokoski. 

Mutta koska kaikkia toimittajan työssä vaadittavia taitoja ei luonnollisestikaan opi pelkästään yhden alan opinnoista, päädymme keskustelemme myös useista muista taidoista, jotka ovat toimittajalle tärkeitä. Aittokosken mukaan näihin kuuluu muun muassa laaja-alainen uteliaisuus, vimmattu halu oppia uutta, omalle epämukavuusalueelle asettuminen, yleissivistys sekä kielitaito, jossa englanti on itsestäänselvyys ja muut kielet ehdottoman tärkeää plussaa. Aittokoski kertoo itse puhuvansa englantia ja saksaa todella hyvin, ranskaa melko hyvin, espanjaa hieman ranskaa heikommin, ruotsia auttavasti ja venäjää alkeiden tasolta. Aittokosken mukaan ’fikserillä’ on erittäin tärkeä rooli toimittajan tulkkina silloin, kun on työmatkalla maassa, jonka kieltä ei osaa puhua. 

Edellä mainittujen taitojen lisäksi Aittokoski korostaa myös vuosien saatossa kertynyttä elämänkokemusta, vaikka se onkin hänen mielestään hieman lattea vastaus: ”Sen avulla alkaa kuitenkin oppimaan asioiden hahmottamista oikeassa suhteessa.” 

Mainitsen myös oletukseni toimittajalle tärkeistä sosiaalisista taidoista ja ihmisten kohtaamisesta, joiden Aittokoski vahvistaa kuuluvan toimittajan tärkeisiin taitoihin. ”Ihmisten kanssa toimimisen olen oppinut jo vuosikymmeniä sitten, mutta se ei tapahtunut kuitenkaan automaattisesti – sitäkin piti opetella. Parikymppisenä olin vielä hieman arka lähestymään tuntemattomia ihmisiä, mikä on toimittajan työssä hieman huono piirre, mutta siitäkin pystyy opettelemaan pois.” Tähän liittyen Aittokoski korostaa sitä, että täytyy oppia asettumaan omalle epämukavuusalueelle, jonka jälkeen huomaa, että eivät ne tilanteet olekaan niin pahoja. ”Tässäkin tapauksessa pahinta mitä voi tapahtua on, että toinen osapuoli pitää sinua tyhmänä – eikä sekään ole kovin vakavaa”, tuumaa Aittokoski. 

Tarkemmin ulkomaantoimittajan työnkuvasta 

Jatkamme seuraavaksi keskustelemalla tarkemmin Aittokosken työnkuvasta ulkomaantoimittajana. Monet alasta kiinnostuneet ovat todennäköisesti pohtineet sitä, että onko ulkomaantoimittajilla selkeitä työrutiineita, vai vaihtelevatko työviikot hyvinkin paljon erilaisten ulkomaanmatkojen takia. 

Aittokoski toteaa ulkomaantoimittajan työnkuvan vaihtelevan yleisesti ottaen todella paljon: ”Tällä hetkellä olen kuitenkin sellaisessa tiimissä, joka tekee hieman syventävämpiä ulkomaanuutisia, mikä tarkoittaa sitä, että välillä kirjoitan juttuja Helsingissä ja yleensä myös vähän hitaammalla temmolla. Varsinkin isompien ja syventävämpien juttujen kirjoittamiseen voi tyypillisesti käyttää muutaman päivän tai yhden viikon.” Aittokosken mukaan syventäviä juttuja kirjoittavassa tiimissä ulkomaanmatkat ovat myös suunnitellumpia – harvemmin tulee yhdeltä istumalta lähdettyä saman tien ulkomaille. Poikkeuksiakin toki on, kuten esimerkiksi viime kesänä nopeasti järjestetty matka Ranskan Provenceen Marine Le Penin vahvoille tukialueille, kun Macron oli yllättäen päättänyt hajoittaa parlamentin ja määrännyt Ranskaan ennenaikaiset vaalit. ”Tänä keväänä Ukrainaan tehty reissu oli puolestaan huomattavasti suunnitellumpi. Reissun valmisteluun oli varattu puolitoistaviikkoa ja olin vieraillut Ukrainassa aiemminkin, joten tiesin miten hommat siellä hoituvat ja reissuun pystyi lähtemään rauhallisin mielin.” 

Ulkomaantoimittajan työnkuvaan kuuluvista rutiineista Aittokoski kertoo sen verran, että heidän tämänhetkisellä tiimillä on esimerkiksi maanantai- ja keskiviikkoiltapäivinä viikottain toistuvat kokoukset, joissa käydään läpi sitä mitä ollaan tehty, mitä tullaan tekemään ja mitä pitäisi tehdä. Aittokosken mukaan näihin kokouksiin sisältyy myös yksi työn parhaista puolista, kun pääsee keskustelemaan ja oppimaan kollegoilta, jotka osaavat toisistaan poikkeavia asioita.  

Teknologian kehityksen vaikutukset journalistin työnkuvaan 

Tekoäly on noussut tämän päivän työelämästä puhuttaessa julkisen keskustelun kuumaksi perunaksi. Monilla aloilla se toimii jo apuvälineenä rutiinitehtävissä, mutta sen vaikutukset ulottuvat myös syvemmälle: muun muassa siihen, miten työ organisoidaan, mitä osaamista tarvitaan ja millaista lisäarvoa ihmiseltä odotetaan. Entä minkälaisia vaikutuksia tekoälyllä on ollut toimittajan työhön? 

”Omalla yksilötasolla käytän tekoälyä tiedonhankinnassa, jossa pitää kuitenkin muistaa aina olla kriittinen ja tarkistaa faktat toisestakin lähteestä. Sen lisäksi se on todella hyödyllinen apuväline: juttuja kirjoittaessa saatan kysyä siltä, että mikä näissä aiheissa saattaisi lukijaa kiinnostaa – joskus sieltä tulee hyviä ideoita ja joskus taas ei.” 

”En usko tekoälyn syrjäyttävän toimittajaa kirjoitustyössä – ellei se osaisi tehdä sitä oikeaa toimittajaa paremmin

Tekoälystä keskusteltaessa pohditaan usein sen mahdollisuutta korvata ihmisiä erilaisissa työtehtävissä, mutta voisiko se syrjäyttää ihmisen luovuutta vaativasta toimittajan työstä?
”Jos miettii tekoälyn pidempiaikaista kehitystä, niin se on kyllä selvää, että se tulee syrjäyttämään automatisoitavissa olevat toimittajan mekaaniseen ajatteluun liittyvät rutiinijutut. Osassa, kuten esimerkiksi urheilun tulosuutisissa tai sääennusteissa, se on jo syrjäyttänyt toimittajat”, tuumaa Aittokoski. Hän ei ole kuitenkaan huolissaan siitä, että esimerkiksi oma työpaikka lähtisi alta – uutiskirjoituksissa tulee kuitenkin olla tietynlainen luova ja analyyttinen kirjoitustapa, jossa asioita tarkastellaan eri tulokulmista. ”En usko, että tekoäly tulisi lähiaikoina toimittajaa näistä syrjäyttämään – ellei se osaisi tehdä sitä oikeaa toimittajaa paremmin. En kuitenkaan usko tämän tapahtuvan ihan lähitulevaisuudessa”, ennustaa Aittokoski.

Maailmanpolitiikan ajankohtaisista aiheista 

Haastattelun loppupuolella keskustelemme maailmanpolitiikasta, jota ei alan asiantuntijan kanssa voi tällaisen mahdollisuuden kohdatessa sivuuttaa. Viimeisten viiden vuoden aikana tuntuu tapahtuneen enemmän kuin edellisen kahden vuosikymmenen aikana yhteensä – maailmanlaajuinen pandemia ja inflaatio sekä Ukrainan ja Gazan sodat eivät riittäneet – nyt Donald Trump tuntuu vajaassa kolmessa kuukaudessa kääntäneen nykyisen kansainvälisen tilanteen päälaelleen. Yhdysvallat on muun muassa antanut viitteitä jonkinlaisesta sotilaallisesta vetäytymisestä Euroopasta, jonka on nyt muodostettava oma yhtenäinen ”blokkinsa”. 

”Vaikka historia ei sellaisenaan toistu, ovat valtioiden geopoliittiset asemat ja niiden käsitys omista eduistaan pitkäaikaisia, minkä seurauksena moni valtiojohtaja hakee oppia historiasta

Aittokoski kirjoitti maaliskuun lopussa (HS 22.3.) kolumnin, jossa hän käsitteli Ranskan entisen presidentin, Charles de Gaullen, 1960-luvun ulkopolitiikkaa. Kun nykyistä maailmantilannetta peilaa 1960-lukuun, löytyy niistä monia yhtäläisyyksiä – erityisesti Ranskan halu toimia tämän Euroopasta muodostuvan ”kolmannen blokin” johtajana. Kuinka merkittävänä pidät tämänkaltaista poliittisen historian tuntemusta? Minkälainen merkitys maailman ja valtioiden aikaisemman toiminnan ymmärtämisellä on tavalliselle kansalaiselle tai poliittiselle päättäjälle? 

”En voi varmasti tietää, sillä en ole Élyséen palatsissa, mutta kuvittelisin Macronin peilaavan omia ratkaisujaan Ranskan lähi- ja jopa kaukaisemman historian kautta. Ranskan aikaisempi asema on varmasti iskostettuna hänen takaraivoon – Ranska on enemmän kuin pelkästään keskisuuri Eurooppalainen valtio.” Aittokoski jatkaa toteamalla Ranskalla olevan monelta osin suuri ja kunniakas (mutta monelta osin myös vähemmän kunniakas) historia ja sen lisäksi pitkät itsenäisyyden, suvereniteetin ja strategisen autonomian perinteet. On siis hyödyllistä ymmärtää näitä taustoja, joista Ranskan ja Macronin ajatukset oikein kumpuavat. ”Ei Macron tyhjiössä näitä päätöksiä tee”, Aittokoski toteaa. 

Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Kuva: Ludovic Marin / AFP / POOL

Aittokoski myös yhtyy Helsingin yliopiston poliittisen historian emeritusprofessorin Kimmo Rentolan HS:ssa 8.4. julkaistun kolumnin ajatuksiin, jossa Rentola toteaa, että vaikka historia ei sellaisenaan toistu, ovat valtioiden geopoliittiset asemat ja niiden käsitys omista eduistaan pitkäaikaisia, minkä seurauksena moni valtiojohtaja hakee oppia historiasta. 

Euroopassa on Venäjän muodostaman uhan jatkuessa kuunneltu hyvin huolestuneina Donald Trumpin puheita Yhdysvaltojen mahdollisesta sotilaallisesta vetäytymisestä maanosasta. Optimisti voi kuitenkin nähdä Trumpin isolationalistisemmalla ja Aasian suuntaan painottuvalla politiikalla olevan hyviäkin seurauksia Euroopalle, joka joutuu viimeistään nyt ottamaan puolustuksensa omiin käsiin – eurooppalainen puolustusteollisuus onkin kokenut kovan kasvun kysynnässään ja muun muassa Saksan liittopäivät ovat äänestäneet perustuslain muutoksesta, joka mahdollistaa 500 miljardin euron velanoton puolustusteollisuuden kohentamiseksi. Heikki Aittokoski, mitä luulisit esimerkiksi 1960-luvulla eläneen saksalaisen ajatelleen, jos hänelle kerrottaisiin, että 2020-luvulla länsimainen maailma haluaa Saksan varustavan suuren armeijan, siirtävänsä joukkojaan Puolaan ja muihin Itä-Euroopan maihin ja tarvittaessa taistelevan Venäjää vastaan? 

”Aikojen muutos konkretisoituu siinä, kun reaktio Saksan varustautumiseen on: mahtavaa!

Aittokoski toteaa pohtineensa tätä samaa asiaa, johon liittyy myös mahdollinen juttuaihe – Saksa on nimittäin perustanut Valko-Venäjän naapuriin Liettuaan pysyvän Nato prikaatin, johon kuuluu tällä hetkellä vain muutamia satoja sotilaita, mutta muutamien vuosien kuluessa määrä noussee täyden prikaatin vahvuuteen ja 5 000 sotilaaseen. Samaan aikaan Rheinmetallilla, joka on Euroopan suurimpia asevalmistajia, on aie perustaa ammustehdas niin ikään Liettuaan. ”Mainitsemasi saksalainen kohtaisi kuitenkin varmasti epäuskoisia reaktioita, mutta minä pidän ehdottoman hyvänä asiana sitä, että Saksa panostaa Liettuan ja Euroopan turvallisuuteen. Aikojen muutos konkretisoituu siinä, kun reaktio Saksan varustautumiseen on: mahtavaa!”

Kuluneen vuoden maaliskuun lopulla sivuun astunut Saksan liittokansleri Olaf Scholz julisti Venäjän hyökkäyssodan alettua keväällä 2022 ”Zeitenwenden”. Tätä aikakauden murrosta kuvaavaa käsitettä on kuitenkin tähän mennessä pidetty tietyistä suunnista pelkkänä sanahelinänä, johtuen Saksan ja Scholzin hapuilevasta tuesta Ukrainalle – selkeitä päätöksiä Taurus -ohjusten tai Leopard -panssarivaunujen luovuttamisesta Ukrainan käyttöön ei olla Putinin nimeämien ”punaisten viivojen” ylittämisestä aiheutuvasta pelosta johtuen nähty. Heikki Aittokoski, uskotko Friedrich Merzin luotsaaman Saksan tuovan tähän jotain konkreettista muutosta? 

”Kyllä minä uskon, koska siihen liittyy vahvasti myös Trumpin tuoma arvaamattomuus Yhdysvaltojen linjaan. Eurooppa ei valitettavasti voi luottaa siihen, että jenkit pysyvät Euroopassa ja että Yhdysvallat on luotettava liittolainen – Merz tulee myös erilaisesta poliittisesta viiteryhmästä kuin Scholz, millä voi olla vaikutuksia Saksan uuteen linjaan.” Aittokoski uskoo Merzin tuoman muutoksen koskevan merkittäviä lisäpanostuksia Saksan puolustusteollisuuteensa, mutta sitä hän ei osaa sanoa, että kuinka paljon se tulee panostamaan lisää Ukrainan tukemiseen – Saksa kuitenkin jatkanee vähintään saman suuruisen tuen antamista. Aittokoski myös olettaa Boris Pistoriuksen pysyvän Saksan puolustusministerinä ja vaikka hän onkin demari, on hän erittäin Ukraina-myönteinen ja suosittu poliitikko, jolla ei ole mitään illuusioita Venäjästä. ”Uskon Saksan tekevän tällä kombinaatiolla ihan oikeita asioita”, kiteyttää Aittokoski.

Kuluneena keväänä Aittokoski kirjoitti useamman syventävän artikkelin hieman pidemmältä Ukrainan reissultaan. Ukrainan valtionjohto on aikaisemmin lanseerannut länsimaiden tukemana tavoitteekseen Venäjän miehittämien alueiden vapauttamisen ja Krimin palauttamisen takaisin osaksi Ukrainaa, mutta nyt Yhdysvallat ja Trump pyrkivät kuitenkin sanelemaan omat ehtonsa sodan ratkaisemiselle, minkä seurauksena näistä aikaisemmista tavoitteista on jouduttu luopumaan. Miten koet ukrainalaisten suhtautuvan suurvaltojen ”sanelurauhaan”, joka voi muistuttaa esimerkiksi suomalaisia talvi- ja jatkosodan rauhanehdoista? Halutaanko yli kolme vuotta kestänyt painajainen päätökseen aluemenetyksistä huolimatta vai suhtaudutaanko siihen katkerasti kaikkien uhrauksien jälkeen?

”Tavalliset ukrainalaiset ovat todella turhautuneita ja masentuneita Washingtonin takinkäännökseen Trumpin myötä – he tuntevat tulleensa petetyiksi. En voi kuitenkaan puhua heidän puolestaan, mutta omalta mutu-tuntumalta sanoisin, että aika monet ukrainalaiset olisivat valmiita rauhaan alueluovutuksista huolimatta, jos olisi takeet siitä, että uutta sotaa ei tule.” Aittokoski uskoo ukrainalaisten kuitenkin ymmärtävän, että ilman uskottavia turvatakuita tulevat he ainoastaan menettämään alueitaan Venäjän kerätessä voimiaan uuteen hyökkäykseen seuraavan parin vuoden sisällä, minkä takia sotimista on nyt pakko jatkaa. ”Tämä on musertava yhtälö, mutta näin se menee”, toteaa Aittokoski. 

Digitaalisen yhteiskunnan informaatioähky – miten sen kanssa tulisi elää?

Haastattelun viimeiseksi aiheeksi nostan nykyisessä digitaalisessa yhteiskunnassa monille tutuksi tulleen ”informaatioähkyn” – uutisia on teknologian kehityksen seurauksena jatkuvasti saatavilla. Journalistin kohdalla tämä korostunee vielä vahvemmin, sillä työnkuvaan kuuluu maailman menon jatkuva ja tarkka seuraaminen. Heikki Aittokoski, koetko itse informaatioähkyä maailman menon alituisesta seuraamisesta ja miten palaudut hektisten työrupeamien jälkeen? 

”Ihmiset ovat alkaneet tietoisesti välttelemään uutisia

Aittokoski toteaa alkuun, että lukijoiden median käytöstä puhutaan mediataloissa paljon. ”Viimeksi tänään puhuimme toimituksessamme yleistyneestä ilmiöstä nimeltä ’uutisten välttely’, mikä on ihan todellinen ja täysin ymmärrettävä asia.” Aittokoski ottaa minut esimerkiksi: olen ollut parikymppinen, kun on aluksi pamahtanut koronapandemia, jonka jälkeen melkoinen inflaatiopiikki, ja kun koronasta ja sitä seuranneesta talousmyllerryksestä on vihdoin päästy hieman eteenpäin, iskee silmille Venäjän hyökkäyssota, johon koko Suomen turvallisuustilanne on kytkeytynyt. Tästä pari vuotta eteenpäin ja Suomi on päässyt Natoon, mutta sen jälkeen Trump on noussut jälleen presidentiksi ja taas myrskyää – kuten haastattelun aikaisella ja sitä edeltäneellä viikolla on nähty. 

”Esillä tuntuu kokoajan olevan jotain negatiivista. Tämä kehitys ja sen jatkuva kumuloituminen on todettu tilaamissamme tutkimuksissa, minkä seurauksena ihmiset ovat alkaneet tietoisesti välttelemään uutisia.” Aittokoski toteaa tämän olevan täysin ymmärrettävää, mutta median vinkkelistä se on kuitenkin ongelma: kaupallinen media ei tule toimeen ilman lukijoita. ”Tämä on lisäksi ongelma myös kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta, sillä mitä paremmin kansalaiset ovat kartalla maailman menosta, sitä parempi se on meidän kaikkien kannalta.”

Aittokoski toteaa informaatioähkyn näkyvän myös hänen omassa elämässään, jossa hän pyrkii esimerkiksi siihen, että iltakahdeksan jälkeen ei enää seurata uutissovelluksia tai A-studiota – ellei ole todellinen uutistilanne päällä, jolloin median seuraaminen on toimittajalle välttämätöntä. ”Viikonloppuisin pyrin myös siihen, etten ole kokoajan selaamassa mediaa – pitää antaa aikaa sille, että tekee välillä jotain ihan muuta.”

Aittokoski lisää, että informaatioähkyyn kuuluu myös ristiriita suhtautumisessa uutisten luonteeseen. ”Hesari on saanut paljon palautetta siitä, että miksi uutiset ovat aina vain negatiivisia. ’Yrittäkää julkaista nyt edes jotain positiivista’ -kommentit ovat tulleet tutuiksi, mutta silloin kun positiivisia tai vähintään neutraaleja uutisia joskus julkaistaan, niin ihmiset lukevat niitä paljon vähemmän – tämä myös näkyy suoraan meidän omista statiikoista”, toteaa Aittokoski. 

Päätän haastattelun kysymällä Aittokosken vinkkejä jaksamiseen nykyisen maailmanmenon kanssa elettäessä. ”Kannustaisin ajattelemaan myös positiivisesti. Suomalaiset ja eurooppalaiset elävät kuitenkin todella toimivissa yhteiskunnissa, jossa perusasiat ovat todella hyvin. Meillä ei ole tällä hetkellä välitöntä turvallisuusuhkaa olemassa.” Aittokoski toteaa, että universumin ja Suomen sekä minkä tahansa muun historian mittakaavalla ovat asiamme tällä hetkellä todella hyvin. ”Tottakai kaikilla on omia huolia ja maailmassakin on massiivisia ongelmia, mutta ne eivät kuitenkaan parane sillä, että jokainen synkistelee ikävistä uutisista. Kannattaa nauttia elämästä, opiskeluista ja kavereista.”

Tämän jutun voi näissä tunnelmissa päättää Matti Nykäsen humoristiseen, mutta myös oivaltavaan ja toivoa herättävään aforismiin: ”Jos ihminen nukkuu, niin sille ei tapahdu mitään, mutta kun se ei nuku, niin se voi saada vaikka kalan.” 

Suuret kiitokset haastattelusta ja keskusteluista, Heikki Aittokoski!

Kuka?
Heikki Aittokoski

• Syntymäaika ja paikka: 30.11.1970, Jyväskylä.
• Koulutus: valtiotieteiden ylioppilas, Helsingin yliopisto.
• Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja sekä tieto- ja kaunokirjailija.
• Vastaanottanut Suomen kuvalehden journalistipalkinnon vuonna 2014 ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon pitkäjänteisestä journalistisesta työstä vuonna 2017.
• Aittokosken julkaisemista teoksista ”Narrien laiva” sai Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan vuonna 2014 ja ”Kuolemantassi” oli puolestaan Tieto-Finlandian palkintoehdokkaana vuonna 2016. 

Heikki Aittokoski. Kuva: Liisa Takala