Unicafe Kaivopiha. Rauhallinen lauantai-iltapäivä. Istun yksin kalapyörykkäannokseni kanssa ja selailen puhelimeltani uutisia. Katsahdan ylös, kun viereiseen pöytään istahtaa pieni lapsi äitinsä kanssa. Syvennyn takaisin puhelimeeni nostellen samalla satunnaisesti ruokaa hampaitteni jauhettavaksi.
Pian lapsi alkaa pelaamaan jotakin peliä tabletilla. Peli on ilmeisesti mielenkiintoinen, sillä lapsi innostuu ja pitää kovaa ääntä. Äiti toruu lastaan ja yrittää hiljentää tätä tuskin jaksaen nostaa katsettaan omasta puhelimestaan, kunnes luovuttaa ja jatkaa puhelimensa selaamista väsyneen näköisenä. Hymähtelen hiljaa mielessäni – onpa siinäkin mukavan läheinen ja lämmin lounashetki äidin ja lapsen välillä, kun toinen pelaa tabletilla ja toinen selaa puhelinta ruuan jäähtyessä koskemattomana. Ylenkatseellinen hymyni hyytyy hiljalleen, kun tulen tietoiseksi omasta suorakaiteen mallisesta esineestä kädessäni – olenko minä sen enempää läsnä läheisteni kanssa?
Nykyaikana ihmisten kokema ärsykkeiden määrä on suhteeton verrattuna kivikaudelle jääneisiin aivoihimme: ihmistä ei ole luotu keskittymään niin moneen asiaan kerralla kunnolla. Älypuhelinten aikakausi on vienyt kehityksen aivan uudelle tasolle kaikkine sosiaalisen median sovelluksineen, uutisineen ja peleineen. Sovelluksista pyritään tekemään mahdollisimman koukuttavia, jotta ihmiset kuluttavat niitä yhä enemmän, tuottaen lisää dataa ja mainostuloja sovellusten kehittäjille. Puhelimen kautta pystyt myös olemaan viestiyhteydessä kymmenien tai satojen ihmisten kanssa reaaliajassa. Tämä viihteen ja sosiaalisen kanssakäymisen Graalin malja luo niin suuren houkutuksen, että oikean maailman yksi tai muutama läheinen ihminen jää helposti kiinnostavuudessa toiseksi.
“Kun olet ottamassa puhelinta rutiininomaisesti seuraavan kerran taskustasi, pysähdy
hetkeksi ajattelemaan omaa ajatteluasi.
Yleisesti ottaen on edelleen tapakulttuurin vastaista edes vilkuilla puhelimeen, kun olet tilaisuudessa missä joku puhuu, saati sitten kun tämä henkilö puhuu nimenomaisesti sinulle. Asiaa voi tarkastella jo siitä näkökulmasta, että sen sijaan, että tämä henkilö viestisi asiansa kaikille seuraajilleen Twitterissä hän kertoo sen juuri sinulle. Siksi, koska tämä ajattelee sen olevan arvokkaampaa, että sinä kuulet tarinan kunnolla ja sisäistät sen, kenties naurat sille. Tai olet olkapää tarinan ikävässä lopussa. Yhtä kaikki se merkitsee kertojalle enemmän, kuin tykkäykset Twitterissä. Mitä se merkitsee sinulle? Mitä merkitsee digitaalisessa maailmanajassa pysähtyä kuuntelemaan toisen ajatuksia, olivat ne sitten mietteitä aamun bussimatkasta tai edeltävän illan opiskelijabileistä? Kukin rakentaa merkityksensä itse, mutta itselleni merkitys toisen asiaan syventymisessä on siinä, että se pala palalta rakentaa syvempää yhteyttä keskustelijoiden välille.
Rakastettu (hän itse pitää tätä oletettavasti tärkeämpänä attribuuttina) sekä arvostettu filosofi ja emeritusprofessori Esa Saarinen puhuu luennoillaan opiskelijoille paljon ajattelun ajattelusta. Hän kehottaa lämpimästi ihmisiä pysähtymään hetkeen, ja miettimään sitä, miksi oikeastaan ajattelee tai tekee sitä mitä tekee. Se taas voi synnyttää parempaa ajattelua ja sitä kautta hyviä asioita. Kun olet ottamassa puhelinta rutiininomaisesti seuraavan kerran taskustasi, pysähdy hetkeksi ajattelemaan omaa ajatteluasi. Mitä pyrit saavuttamaan puhelimella? Mitä olisi saavutettavissa siinä tilanteessa ilman puhelimen loputonta viihteen vilja-aittaa?
Vaikka puhelimen jättäminen omaan arvoonsa lähtisikin kunnioituksesta toista ihmistä kohtaan tai pelkästä tavasta sen suurempia ajattelematta, kannattaa se nähdä arvokkaana mahdollisuutena itselle. Mahdollisuutena viettää hetki jonkun toisen ihmisen, kenties läheisen sellaisen, kanssa, jota et välttämättä usein edes pääse näkemään. Se voi tuottaa enemmän lisäarvoa kuin viiden sekunnin vilkuilut somevirtaan, ja puolella korvalla keskustelukumppanisi asian kuunteleminen. Anna tilanteelle, ja teidän välisellenne dialogille se täysi mahdollisuus, mihin se voi parhaimmillaan päästä.
Palataan lauantaihin Unicafessa. Äidin ja lapsen ruokailuhetki oli kenties hieman surullista katsottavaa, mutta se myös loi jotain arvoa. Se synnytti itsessäni ajattelun ajattelua, jonka myötä kiinnitän itse paremmin huomiota siihen, kuinka pyrin olemaan läsnä hetkessä. Aina se ei ole mahdollista ja kiireistä viestittävää löytyy liiankin paljon. Hymähdellessäni ruokailuhetken absurdiudelle mieleeni tulivat luonnollisesti sanat ”nuorissa on toivo”. Nuorelle lapselle hymähtelyn sijaan olisi ollut kenties hieman järkevämpää toimintaa näyttää esimerkkiä ja keskittyä tilanteeseen. Puritaanisessa puhelimen välttelyssä ei ole mieltä, vaan enemmän päämääränä on pohtia tilanteita missä se estää keskittymistä arvoa luoviin yhteyksiin. Vaikka unicafen ruoka ei välttämättä olekaan maailman nautinnollisimpia gastronomisia astraalitansseja, voisi siihenkin välillä olla hyvä pysähtyä – maistaa ja kuunnella mitä maailmalla on sinulle kerrottavana.
Eero Taipale