Kuinka painonnoston aloittaminen vapautti minut ulkonäköpaineista ja teki minusta voimakkaan – henkisesti ja fyysisesti.

Kehosuhdettani on pitkään määrittänyt ulkonäkökeskeisyys. Sen lisäksi että jo lastenohjelmissa naispuoliset hahmot ovat usein pieniä, laihoja ja söpöjä, on median luoma tyttöjen ja naisten muotti kapea. Suosittujen nukkejen mitat luovat epärealistisia kehoihanteita. Muun muassa Barbie-nuken painoindeksi olisi todellisuudessa 16,47, jolloin Barbie olisi vakavasti alipainoinen, eikä hänellä todennäköisesti olisi kuukautiskiertoa. Naisten keholle luotu pieni ja söpö muotti levittäytyy myös liikuntaan jossa naisten ja tyttöjen urheilua ei oteta yhtä vakavasti kuin miesten urheilua.

Jo lapsena, oli luokkani tytöillä tapana kertoa liikuntatuntien jälkeen vuorotellen pukuhuoneessa, että mistä ei omasta kehostaan tykännyt. Jollakulla oli mielestään isot reidet ja toisella liian pienet rinnat. Ratkaisuksi tarjottiin yleensä laihduttamista tai järjetöntä määrää urheilua, mieluiten cardiota. Yleinen konsensus oli, että jos halusi olla hyvännäköinen, tuli olla myös laiha. Useiden muiden tyttöjen tapaan en ollut immuuni näille ajatuksille, ja pitkään se minkä kokoisiin vaatteisiin mahduin, vaikutti itsekuvaani. On paradoksaalista, että liikunta, joka parhaimmillaan tuo niin paljon hyvää oloa, nähdään usein vain keinona mahduttaa itsensä yhteiskunnan luomaan laihaan muottiin.

Tyttölapsena minut vietiin tanssitunneille, kun veljeni vietiin jalkapallo- ja jääkiekkotreeneihin. Koululiikunnassa tyttöryhmän lajeina oli esimerkiksi aerobista rytmiliikuntaa ja joogaa, muttei koskaan puntilla käymistä tai muuta voimaharjoittelua. Myös kuntosalilla käymisen aloittaessani kävin usein ryhmäliikunnassa, joissa ei paljoa miehiä näkynyt. Sen sijaan miehiä näkyi punttisalin puolella nostelemassa rautaa. 

Usein naisille suunnatuilla ohjatuilla tunneilla – samoin kun Youtubessa olevissa kotitreenivideoissa – kehutaan kuinka paljon kaloreita treenaaja polttaa, ja kuinka treenin tuloksena on sileä vatsa tai pyöreä peppu. Painoina tai apuvälineinä on usein korkeintaan vastuskuminauha, joka on sekin toki kätevä apuväline. Voimalajit, kuten voimanosto ja painonnosto sekä ylipäätänsä raskaiden painojen nostelu kuntosalilla mielletään usein maskuliinisiksi lajeiksi, eikä niihin kannusteta samalla lailla muun- tai naissukupuolisia henkilöitä kuin miessukupuolisia. 

Päädyin viime syksynä puolivahingossa ilmoittautumaan painonnostokurssille kaverini kanssa. Alkeiskurssin ensimmäisellä harjoituskerralla kysyttiin ketkä tietävät mitä ovat tempaus ja työntö. Olin ainoa, joka ei nostanut kättään. Olinkin päätynyt kokonaan eri urheilulajin pariin, kun mitä olin alunperin suunnitellut, sillä olin luullut meneväni perinteiselle kuntosalikurssille. Hurahdin kuitenkin treeneissä saamaani adrenaliiniryöppyyn ja hyvään oloon, jonka painojen nostaminen pääni päälle minulle tuotti. 

“Tunne, joka valtaa kehoni onnistuttuani työntämään tai tempaamaan tangon
  levypainoineen pääni päälle, on sanoinkuvaamattoman huumaava

Aikaisemmin kuntosaliharjoittelussani olin vältellyt raskaita painoja, sillä en halunnut näyttää isolta tai vähemmän naiselliselta. Painonnostossa minua aluksi kauhistutti, että kasvaako minulle miehekkääksi mieltäneeni isot hartiat. Kuitenkin painonnostotreeneistä lähtiessäni huomasin haluavani nostaa enemmän ja enemmän painoja. Minusta oli suorastaan uskomatonta nähdä painonnostoa treenaavien naisten tempaavan silloisen maksimikyykkyni päänsä päälle vaivattoman näköisesti. Yhtäkkiä halusinkin olla vahva. 

Tunne, joka valtaa kehoni onnistuttuani työntämään tai tempaamaan tangon levypainoineen pääni päälle, on sanoinkuvaamattoman huumaava. Hien virratessa ja sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa koen olevani aidoimmillani. Ujuttamalla itsenäni pikkuhiljaa epämukavuusalueelleni koen onnistumisen tunteita, joihin minulla ei ole mitään verrokkia aikaisemmasta urheilutaustastani. Työntäessäni ensimmäisen kerran 10 kilon levypainot pääni päälle, hypin kuntosalilla kirjaimellisesti  onnesta. Minusta tuntuu, että painonnoston kautta löydän itsestäni jatkuvasti uusia puolia ja uusia vahvuuksia.

Uuden lajin aloittaminen ei kuitenkaan ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Kirosanat epäonnistuneen noston jälkeen eivät ole tavattomia, ja mikään ei harmita niin paljoa kuin painojen alentaminen aiemmasta. Silti olen joka kerta mennyt uudelleen treeneihin ja päättänyt jatkavani harjoittelua. Onnistumisetkin tuntuvat paremmalta, kun niiden eteen on tehnyt paljon työtä. Varsinkin löydettyäni ihanan treenikaverin, saan treeneistä uskomattoman paljon hyvää oloa.  Vaikka treenin ensimmäiset nostot menisivätkin huonosti, huomaan treenin edetessä olevani niin energinen ja kupliva, että olisin valmis vaikka bilettämään koko yön. Treeneissä saan olla täysin oma itseni, ja purkaa opiskelu- ja työstressiä terveellisellä tavalla. 

Testasin tänä keväänä ensimmäistä kertaa maksimitempaustani ja työntöäni. Ylitin itselleni ennen treeniä asettamat tavoitteet kevyesti. Se tuntui mahtavalta. Kuitenkin yrittäessäni vielä korkeampaa maksimitempausta, pelästyin sen painoa, ja menin henkiseen lukkoon. Jo nostoa aloittaessani olin alitajuisesti päättänyt noston epäonnistuvan. Yritin suorittaa tempauksen, ja sainkin tangon noin puoleen väliin matkasta. Noston epäonnistuttua minua raivostutti, sillä tiesin että minussa on teoriassa tarpeeksi voimaa noston suorittamiseen, mutta en uskaltanut tehdä sitä loppuun asti. Olenkin huomannut, että suurin syy nostojen epäonnistumisissa on se, jos en usko itseeni ja siihen että pystyn nostoon. 

Painonnostossa olen kehittänyt fyysistä voimaani, mutta suurimman muutoksen olen huomannut henkisellä puolella. Lajissa, jossa yksi liike vaatii räjähtävää voimaa ja tahtoa, on pakko luottaa itseensä ja voimiinsa. Heti kun en usko suoriutuvani nostosta, se todella epäonnistuu. Kohtaan jatkuvasti pelkoni laittamalla painavammat kiekot tangon päihin. Aikaisempaa painavammassa nostossa onnistuessa ylitän itseni. Se on sanoinkuvaamattoman ihana ja kihelmöivä fiilis, joka tuntuu joka solussa päästä varpaisiin. Tuon tunteen tavoittelemista haluan jatkaa. Viime syksynä harjoitellessani työntönostoa hädin tuskin 15 kilon kokonaispainolla, tuskin uskoin työntäväni tänä keväänä 45 kiloa. Tulevana syksynä tiedän nostavani jo paljon enemmän.

Kun treenitavoitteeni ovat muuttuneet tietyn kehonpainon saavuttamisesta mahdollisimman vahvaksi tulemiseksi, kehosuhteeni on parempi, kuin se on koskaan ollut. Ihailen kehoani ja sen saavuttamia nostoja, jonka lisäksi koen, että treenieni tarkoitus on vahvistaa, eikä pienentää kroppaani. Nautin lihasteni kasvusta ja treeneissä isompien painojen nostamisesta paljon enemmän, kuin vaa’an näyttämän lukeman luomasta ahdistuksesta. Tietyllä tavalla tunnen räjäyttäneeni pienen, laihan ja nöyrän naisen muotin paljon aikaisempaa isommilla hartioillani. Toki teen kehosuhteeni eteen töitä myös muilla saroilla, enkä halua määrittää sitä täysin urheilusuoritusteni kautta. 

Pohtiessani itseäni peruskouluaikoinani, on minusta ihana tietää, että olen kasvanut nuoreksi naiseksi, joka haluaa ja uskaltaa olla voimakas. Toivon voivani vapauttaa hänet ahdistuksesta ja kertoa hänelle, että hänen ei tarvitse olla mahdollisimman pieni ja laiha. Uskon, että hän olisi minusta ylpeä, ja toivon että hänellä olisi ollut enemmän esikuvia naisista, jotka ovat vahvoja. Toivottavasti voin yhtenä päivänä olla itse se esikuva jollekin nuorelle tytölle. Yhteiskunnallinen keskustelu naisten urheilusta ja sen arvostamisesta on lisääntynyt viime aikoina. Toivon todella, että tulevat sukupolvet saavat naispuolisiksi roolimalleiksi vahvoja naisia, joiden arvoa ei määritellä heidän vaatekokonsa mukaan.

Helsingissä 10.5.2022

Irene Vuollet